perjantai 31. lokakuuta 2014

Savonlinna 2014 orkesterimontusta katsottuna



Kirjoittaja Patrik Stenström on Savonlinnan
Oopperajuhlaorkesterin valtuuskunnan
puheenjohtaja. Hän soittaa Kansallisoopperan
orkesterissa klarinettia ja on myös
Oopperajuhlaorkesterin kokoonpanossa.

Kesään 2014 lähdettiin orkesterin puolesta hyvin mielin. Töitä oli tiedossa paljon, mutta ei kohtuuttomasti. Ohjelmisto miellytti varmasti keskimäärin useimpia ja kotimaisen ohjelmiston – tällä kertaa Aulis Sallisen Kullervon – esittäminen on aina innostavaa. Kullervon tragedia heräsi Olavinlinnassa käsinkosketeltavaksi ja kuulemieni kommenttien perusteella moni poistui esityksistä kyyneliä nieleskellen. Ooppera todisti jälleen, ettei se ole pintaliitoa ja vain kor(k)eaa laulua shampanjalasien kilistessä vaan ihmisen syvimpään porautuvaa itsetutkistelumateriaalia. Uskon, että moni näki itsensä ja oman elämänsä esityksen jälkeen taas hivenen uudessa valossa.

Uuden johtajakaksikon työn jälki näkyi jo selkeästi - innostus ja raikkaus tihkui tekemisestä, vaikka mitään sormella osoitettavaa muutosta ei muuten huomannutkaan. Jorma Silvastin luonteva lämpö ja me-hengen luonti pantiin kyllä merkille työntekijöiden puolella.

Ohjelmiston suhteen huomaamme, että laskukone ohjaa näitäkin juhlia aika kovasti. Aivan kuten kunnallisissa orkestereissa ja teattereissa, tehokkuutta mittaa täyttöaste – ja se rajoittaa ohjelmistosuunnittelua. Toimijat ovat pakotettuja rakentamaan ydinohjelmistonsa varmojen yleisöhittien varaan, ja mahdollisuudet rohkeaan ja uutta hakevaan hapuiluun ovat olemattomat. Kun ei ole varaa epäonnistua, ei voida ottaa kovia riskejä.



Olavinlinnan orkesterimontun hämärässä.
Kuva: Markku Pihlaja.

Isompi kysymys kuuluukin – miten ooppera menee eteenpäin? Jos esitämme vain vanhoja teoksia uudestaan ja uudestaan, mistä saamme tulevaisuuden suosikit – jokainen sukupolvi kun tarvitsisi omat merkittävät ajankuvaajansa? Taiteen ja viihteen raja on leveä ja mutkitteleva ja määrittely-yritykset ovat aina kömpelöitä. Eräs ajatus on, että viihde tarjoaa sitä mitä ihmiset haluavat ja taide sitä mitä he eivät vielä tiedä haluavansa.

Säät suosivat festivaalia, mutta eivät sen harjoituskautta. Lämpötila laski alemmas kuin ainakaan itse 10 kesän kokemuksella muistan. Paikoin montussa mitattiin 6-7 asteen lämpötiloja – lisäksi kova veto ja kosteus pahensivat tilannetta. Soittaja voi osin suojautua pukeutumalla, mutta soittimet, etenkin uusien henkilöautojen hintaiset jousisoittimet ovat suoranaisessa vaarassa. Liikuttiin erittäin lähellä sitä rajaa, että harjoitukset olisi jouduttu keskeyttämään. Yhteishenki auttoi kuitenkin jaksamaan!



Olavinlinnan orkesterimontussa ollaan sään armoilla. Vaikka kesästä  2014 jäikin useimmille
helle mieleen, pipo ja villapaita eivät olleet ollenkaan turha varuste kesäkuun harjoituskaudella.
Kuva: Markku Pihlaja.

Yleisesti ottaen kesä meni suuremmitta kommelluksitta, ainakin orkesterin osalta. Kullervon ensi-iltaa sabotoinut sähköongelmakin kääntyi lopulta ehkä voitoksi – tunnelma tuntui jotenkin rentoutuvan (baarin tarjottavat?) ja myös esittäjäpuolella usein ensi-illoissa selkeästi havaittava jännitys tuntui laukeavan. Vaikka myöhästyminen toki saattoi haitata jotakuta ihan aidosti, koen kuitenkin että moiset odottamattomat viivästykset muistuttavat meitä lempeästi siitä, että elämä ei lopulta ole ohjattavissa sekuntikellolla ja odottamattomia asioita voi tapahtua paljon vakavammissakin asioissa. Pakollinen pysähtyminen hetkeen saattoi luoda uusia kontakteja ja sattumia. Vieruskaverin kanssa tulee ehkä helpommin vaihdettua joku sananenkin. Näitä hetkiä olen kokenut myös silloin, jos esitys on jouduttu esim. kaatosateen vuoksi hetkeksi keskeyttämään: Tilanteessa on saattanut ainakin itsekseen kuvitella, että yleisökin on herännyt muistamaan, että ei ollakaan elokuvissa vaan elävien ihmisten tarjoamassa ainutkertaisessa esityksessä.



Kullervo-oopperan magiaa ja koko orkesterisyvennys lintuperspektiivistä.
Kuva: Markku Pihlaja.

Festivaalin jälkeen katseet suunnataan hetkeksi muualle. Kesän aikana kerätty palaute orkesterista otetaan syyniin piakkoin, nyt on pölyt erilaisista asioista laskeutuneet niin, että kokonaistilanteen näkee taas selkeämmin. Aivan kohta onkin aika ruveta keräämään soittajistoa taas ensi kesää varten – orkesterin pitäisi olla kasassa kutakuinkin tammikuun loppuun mennessä. Kesäinen 5 viikkoa on niin pitkä ja työntäyteinen aika, että muusikoiden täytyy pystyä suunnittelemaan sekä lomailunsa että harjoittelunsa hyvissä ajoin. Vaikka tammikuun kylmässä kesäinen Savonlinna tuntuu etäiseltä ajatukselta, aika siihen kun taas istumme torikahvilla auringon paahteessa on todella lyhyt ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin se menee.