maanantai 17. joulukuuta 2018

Die Fledermaus - operetti, joka opetti (Olli Tuunanen)

Ihan ensiksi pitää tehdä henkilökohtainen tunnustus: minä en ole oikeastaan koskaan ollut mikään suuri operettifani, en varsinkaan nuorempana. Oopperan kevytkenkäisemmän pikkusisaren musiikillinen maailma ei avautunut millään tavalla kiinnostavana siinä itäsuomalaisessa kasvuympäristössä, jossa myös musiikilliset mieltymykseni kehittyivät. 

Oopperan vaikutuspiiriin sen sijaan jouduin/pääsin jo lapsuusvuosina, kun olin todistamassa Savonlinnan Oopperajuhlien uutta alkua festivaalin kuorossa tuolloin laulaneiden vanhempieni välityksellä. Ja kun sitten juuri sopivan ikäisenä, kaikenlaisille vaikutuksille alttiina, teini-iän ensimmäisiä vuosia elävänä tuli koettua Aulis Sallisen Ratsumies-oopperan kantaesitys, oli se sitten menoa: ooppera viekoitteli ja vei mukanaan vastustamattomasti. Jo parin vuoden kuluttua tuosta olin vaihtanut sellonsoitto-opintoni yksinlauluun ja liittynyt vanhempieni esikuvan mukaisesti Savonlinnan Oopperakuoroon, joka tuolloin vielä koostui pääosin paikallisista laulunharrastajista.

Operetti jäi minulle merkittävän paljon etäisemmäksi ja vaikka tunnetuimmat operettiteemat olivatkin tavalla tai toisella jotenkin tutuiksi tulleet, pidin kyseistä musiikkiteatterin lajia enemmän tai vähemmän historiallisena kaikuna menneisyydestä ja pikkusievänä keskieurooppalaisena hömppänä. Ne laulajat, jotka eivät pärjänneet oopperalavalla siirtyivät laulamaan operettia ja eihän varsinkaan Suomessa kukaan edes yrittänyt esittää operettia kunnianhimoisesti ja korkeatasoisesti. Näin kuvittelin ja luulin.

Noh, myöhemmin olen toki oppinut ymmärtämään olleeni aika lailla hakoteillä, mutta eihän sitä voi tietää, jos ei tiedä… 

Jonkinlaisen herätyksen koin sitten 1980-luvun puolivälissä, kun sattumoisin tuli katsottua ja jopa nauhoitettua (VHS-kasetille, luonnollisesti) televisiosta Johann Straussin operetti Die Fledermaus, Lepakko. Tuo kyseinen televisiointi oli taltioitu Royal Opera Housen lavalta Lontoosta ja erityistä kiinnostusta tunsin siihen sen takia, että pääsolisteina, Eisensteinina ja hänen vaimonaan Rosalindena lauloivat kovasti ihailemani oopperatähdet, Hermann Prey ja Kiri Te Kanawa. Lisämausteen uteliaisuuteeni toi myös se tosiasia, että orkesterimontussa kyseistä esitystä kapellimestaroi Placido Domingo.

Tuon televisiotaltioinnin myötä tulin kokeneekseni jonkinlaisen ahaa-elämyksen. Yllätyksekseni huomasin pitäväni sekä tuotannosta että varsinkin teoksen musiikista. Eihän Straussin sävelkieli minulle suinkaan mitään vierasta ollut, Wienin filharmonikkojen uudenvuoden konsertti oli kuulunut perinteisiin lapsesta lähtien ja erityisesti Lepakon alkusoitto oli tuttu monestakin eri yhteydestä, samoin muutamat sen aarioista, mutta silti: vasta tuolloin, tämän esityksen ja näiden huippulaulajien tulkinnan myötä näyttämömusiikillinen näkökulmani laajeni merkittävästi ja lopullisesti. Mitä useammin VHS-nauhurissa Lepakkoa pyöritin, sen paremmalta se alkoi maistua.

Ja vaikka Domingon tempot varsinkin alkusoitossa olivatkin aika persoonalliset ja hänen gestiikkansa muistutti enemmän miekkailua kuin pätevää orkesterinjohtoa ja vaikka Orlofskyn juhlissa yllättäen vierailikin Charles Aznavour ihan omana itsenään, kyseinen tuotanto hurmasi operettiskeptikonkin. Se oli upeasti laulettu, ohjauksessa oli meininkiä, hienoa tunnelmaa ja luontevalta tuntuvaa huumoria. Ja tietysti, mikä parasta, musiikki oli/on täynnä toinen toistaan tarttuvampia, jopa korvamadoiksi muuttuvia musiikillisia herkkupaloja; hienoja aarioita, säkenöiviä ensembleja ja upeita tanssinumeroita, sellaisia, joita vain valssikuninkaan sulkakynästä on voinut nuottipaperille siirtyä. Ja tietysti se fantastinen alkusoitto, se on ihan oma lukunsa. 

Ainakin minun kohdallani kävi siis niin, että Johann Straussin Die Fledermaus toimi päänavaajana. Josko minusta ei tuon jälkeenkään tullut mitään intomielistä operettifania, niin Lepakko ainakin opetti minua ymmärtämään ja arvostaman kyseistä taidemuotoa paremmin kuin ennen. Ja vaikka olen sittemmin nähnyt ja kuullut muitakin operetteja sekä katsomossa että television ääressä, Lepakko tullee jatkossakin olemaan minun operettirankingissani se ehdoton ykkösteos.

Die Fledermaus on niitä operetteja, jotka ovat vakiinnuttaneet asemansa maailman merkittävimpienkin oopperatalojen kantaohjelmistossa. Näin vuodenvaihteessa, erityisesti uudenvuodenaattona sen esityksistä on muodostunut monilla näyttämöillä suoranainen perinne. Tämäkin vuosi päättyy nimenomaan Lepakon tahdissa mm. Berliinissä (Deutsche Oper), Damstadtissa, Lausannessa, Bratislavassa, Budapestissa ja tietenkin Wienissä, Lepakon synnyinkaupungissa, jossa on mahdollisuus jopa valita: teos on tuona iltana sekä Wiener Staatsoperin että Volksoper Wienin ohjelmistossa. Viimemainittu tuotanto on luonnollisesti erityisen kiinnostava meille savonlinnalaisille ja kaikille Savonlinnan Oopperajuhlien ystäville, tuleehan se huipentamaan ensi kesän festivaalikautemme riehakkain samppanjaa pirskahtelevin tunnelmin.

Todennäköisesti on niin, että aidoimmillaan Die Fledermausin valssirytmit sykkivät nimenomaan Wienissä, ja pelkkä ajatuskin niiden siirtämisestä keskelle Järvi-Suomen kesäistä keltasinivihreää hehkua, reilu 500-vuotisen kivilinnan pihalle saattaa tuntua täysin pähkähullulta ajatukselta. Vuosikymmenet ja toistasataa Savonlinnan Oopperajuhlilla esitettyä produktiota ovat kuitenkin todistaneet aina uudelleen sen tosiasian, että Olavinlinna ja sen maaginen akustiikka sopii kaikenlaiseen musiikkiin; sitä täydentäen, sen suorastaan huipentaen. Vaikka Lepakon libreton eräs keskeistä teemoista onkin ”onnellinen on ken unohtaa”, tämä vierailutuotanto kannattaa huomioida ja pitää mielessä. Aivan varmasti ne, jotka Lepakko-visiitin Olavinlinnassa kokevat, eivät sitä unohda!