Kenraaliharjoituksen jälkeisiä tunnelmia
Lyhyen harjoitusperiodin aikana
ehdin kokea ja nähdä lukemattomia asioita, oppia uutta oopperan valmistumisesta
ja nähdä ammattilaisia työskentelemässä itselle läheisen taidemuodon parissa.
Intohimoa, ammattitaitoa, kärsivällisyyttä tai ilmaisuvoimaa ei missään
vaiheessa puuttunut. Nyt kenraaliharjoituksen nähtyäni ymmärrän, mihin kaikki
on tähdännyt. Hommahan käy järkeen! Viimeistelty ohjaus, todella luonnollisesti
eteenpäin soljuvat kohtaukset ja erityisesti upeat periodipuvut tuovat
produktioon aivan uuden twistin. Myös lavasteet toimivat kaikessa
yksinkertaisuudessaan hienosti —
helpottavaa on myös se, että lavasteiden siirtäjähahmot
(näyttämöavustajat) on integroitu juoneen/muuhun näyttämökuvaan, eikä lavalla
liiku satunnaisia tekniikkahenkilöitä mustissa huppareissaan. Jostain syystä
kaikki muut, kuin roolihahmot tai erikseen ohjatut ja puvustetut henkilöt,
olivat he kuinka huomaamattomia tahansa, häiritsevät minua suunnattomasti
lavalla niin oopperassa kuin teatterissakin.
Tullessani ensimmäisiin
harjoituksiin Olavinlinnassa aivan kesäkuun loppupuolella tunnelma oli
erikoinen; On vaikeaa kuvailla sitä. Nostalgiansekaista nautintoa, muistoja
hyvistä työkavereista edelliseltä kesältä — toisaalta myös kaikki vuosien
varrella nähdyt oopperat palasivat heti mieleeni. Kaikki Oopperajuhlilla joskus
käyneet tietävät, että jo linnan tuoksussa on jotain erityistä, tuo se sitten
mieleen viimevuotisen ensimmäisen oopperakokemuksen tai lapsuudenmuiston vuosikymmenien
takaa, kuten Aulis Sallinen on kertonut. Siirryin C-katsomoon seuraamaan
harjoituksia, jotka päästiin aloittamaan jonkin verran myöhässä. Kaikkien
oopperoiden jok’ikiseltä tekijältä vaaditaan äärimmäistä jaksamista ja
uutteruutta harjoitusprosessissa. Tuonakin päivänä Rigolettoa oli harjoiteltu
pienemmällä porukalla ja kuoro oli harjoitellut muissa tiloissa erikseen.
Ohjaajalle tai kapellimestarille työtunteja saattaa kertyä yli kymmenen
päivässä.
Ensimmäisenä lavalla vasten
kasvoja iskevät valtavat lävikkörakenteiset lavasteet. Wau! Valojen luomat
varjot luovat kalvavan tunnelman linnan muureihin: kostonhalu ja synkkyys
saavat tilassa hahmonsa. McVicar on halunnut korostaa ohjauksessa ja
kokonaisuudessa pahuutta, epäoikeudenmukaisuutta ja julmuutta renessanssinaikaisesta
näkökulmasta katsottuna. Mm. Itä-Savossa 8. Heinäkuuta McVicar sanoo, että
”Heillä oli uskonto ja uskomukset, meillä tieto ja media. Kirous oli
renessassin aikana täyttä totta.” Ohjauksen lähtökohtana on alun orgiakohtaus,
jossa nuori tyttö raiskataan. Artikkelissa McVicar sanoo Monteronen
”Kiroan teidän orgianne” -repliikin jääneen hänen mieleensä ja antaneen
lähtökohdan koko ohjaukselle. Näiden teemojen esiintuomisessa hän ja koko
työryhmä ovat totisesti onnistuneet. Julmuus ja synkkyys painostavat jopa
riettaita menoja ja rakastavaisten intiimejä hetkiä — koko ajan pohtii, milloin
se hirveys tapahtuu. Tuuli Takalan kirkas ja helmeilevä sopraano valloittaa ja
paikoitellen liikuttaa kyyneliin, myös aiemmissa harjoituksissa kuulemani Hanna
Rantala ihastuttaa varsinkin puhtaasti ja omaperäisesti soivilla
soolo-osuuksilla. Todella iloinen yllätys oli myös Kreivitär Ceprano,
jonka pieni, mutta merkittävä lauluosuus oopperan alkupuolella jäi mieleen. Kiril
Manolov on taattua tavaraa ja onnistuu välittämään erityisesti isän ja
tyttären välisen rakkauden ja tunnesiteen todella aidosti ja herkästi.
Mantovan herttuana esiintyvä Rame
Lahaj ei säväyttänyt allekirjoittanutta vielä harjoituksissa, mutta voi
pojat, esityksessä hänestä vasta ääntä lähtikin! Niin vaivattomasti ja
intensiivisesti soivat tenorit ovat harvassa. Varsinkin kaikista korkeimmat
äänet ja osuudet erottuivat edukseen. Välillä Verdin oopperoissa on tuntunut
orkesterin peittävän laulajat, vaikka nimenomaan Verdi kuitenkin rakentaa
oopperansa vahvasti tekstin ympärille. Philippe Auguin ei anna tämän
kuitenkaan tapahtua: orkesteri soittaa äärimmäisen hillitysti ja pienillä
tehoilla, mutta silloin kun tehoa ja fortissimoa tarvitaan, sitä
riittää, ja se vaikuttaa entistäkin enemmän. Tällaista lähestymistapaa en
olettanut, mutta nyt sen kuultuani en voisi muuta kuvitellakaan. Tämän
perusteella jään todella odottamaan vuonna 2018 Oopperajuhlille
valmistettavaa Faustia, jonka myös ohjaa legendaarinen Auguin.
Linnan harjoituksissa, joita olin
katsomassa, mukana oli vain harjoituspianisti ja kenraaliharjoituksessa
luonnollisestikin koko orkesteri ja muutenkin ensi-iltaa vastaava kattaus. Ero
harjoituspianistin ja orkesterin välillä jää loppujen lopuksi yllättävänkin
pieneksi, ainakin omasta mielestäni. Voi tietysti johtua teoksen
tuntemuksestani ja siitä, että pianistin soittaessa pystyn kuvittelemaan
orkesterin instrumentit tilalle, että ero jää mielessäni pieneksi. Kuitenkin,
Verdin oopperassa vahvasti säestyspainotteinen orkestrointi jää suhteellisen
pieneen rooliin verrattuna esim. Sallisen Kullervoon, jossa lukuisia
päällekkäisiä tapahtumia ei harjoituspianisti mitenkään pysty tuottamaan. Toki
orkesterin mukanaolo tuo aivan erilaisen sointivärin koko musiikkiin ja tekee
oopperasta oopperan, niin sen kuuluukin olla. Mitäpä olisi Verdin ooppera ilman
perinteistä Verdi-soundia.
Kylmällä
säällä linnassa harjoituksia seuratessani tuli mieleeni myös Yle Puheella
toimitettu ohjelma Suomen kesäteattereista jonkin aikaa sitten. Siinä
puhuttiin, kuinka näyttelijät valittavat kesän helteillä liian kuumista, ja
kevään ja alkukesän kylmillä säillä liian viileistä puvuista. Nyt tämänkin
ymmärtää oikeassa kontekstissaan — vieläpä kun linnan muurit hohkavat
edellisyön kylmää vaikka ulkona olisikin lämpimämpää.
Vaikka juonen tuntisi kuinka
hyvin, ei kieltä tuntematta aina voi muistaa mitä juuri kussakin kohtauksessa
roolihahmot laulavat. Tekstitysten kanssa pienet eleet ja koreografianomaiset
imitaatiot hahmojen laulun seassa saavat merkityksensä ja tuovat huimasti
lisäsisältöä itse musiikkiin. Muutenkin koreografiaa ja ohjausta ei voi kyllin
kehua, tämä Rigoletto ei ilman niitä olisi mitään. Sir David McVicar on tehnyt
valtavan suuren työn varsinkin joukkokohtauksien ohjauksessa - ne soljuvat
vaivattomasti eteenpäin, vaikka lavalla olisi kymmeniä ihmisiä, kaikki
tekemässä omia asioitaan. Juuri kuoro yllättää suuruudellaan joka kerta: ei
pelkästään konkreettisesti vaan myös suhteellisesti koko oopperaan nähden. Ei
Verdin oopperoita turhaan kutsuta kuoro-oopperoiksi tai Savonlinnan
Oopperajuhlakuoroa yhdeksi parhaista — sellaisena se nimittäin jälleen kerran
soi. Rigoletton kustannuksella pilailevassa ”Zitti, zitti” -kohtauksessa kuoro
erottuu edukseen erityisesti — Auguin ja Hyökki ohjaavat
hienovaraiset pianissimot ja hurjat crescendot kuiskailun välillä
ihanan vastakohtaisesti. Harjoituksissa kuunnellessani ”Povero Rigoletto…”
-kohtausta, keskityin aivan eri tavalla myös musiikkiin. Jossain vaiheessa
harjoituksia kiinnitin huomiota myös yhtäläisyyksiin Verdin eri oopperoiden
välillä: esim. La Traviatan ”Misterioso…” -teemassa vuorottelevat
I-asteen duuri-, ja IV-asteen mollisoinnut kaikuivat niin ikään myös
Rigolettossa.
Tästä kaikesta päästään
henkilökohtaiseen lopputulemaani tämänvuotisesta Rigolettosta: upeaa, mutta
juuri tämän nimenomaisen toteutuksen ansiosta. Itse laajalti erityisesti 1900-
ja 2000-luvuilla sävellettyyn ”uudempaan” klassiseen musiikkin paneutuneena ja
erikoistuneena, ei Verdi automaattisesti järin tarjoa nautintoa tai
mielenkiintoa, vaan sitä on toteutuksessa saatava myös muualta kuin musiikista.
Tässä onnistutaan loistavasti. Olen yleisestikin sitä mieltä, että suurten ja
tunnettujen tapahtumien tai instituutioiden tulisi entistä enemmän tukea uutta
musiikkia, luopua pikkuhiljaa klassikoista ja tilata enemmän teoksia eläviltä
säveltäjiltä. Kun klassikkoja tuodaan uudestaan lavalle, tulisi sen tapahtua
syystä: tällä kertaa syynä on renessanssinaikaisen maailman misogynistisen
ja raa'an maailmankuvan esilletuonti ja aitojen tapahtumien lavalle
tuominen — liittyypä tämä nykypäiväänkin, sillä yhä enemmän (kuten kuuluukin)
esille nostetaan tasa-arvoon liittyviä kysymyksiä ja esim. seksuaalirikoksia
sekä niitä koskevia lakeja. Ei kannata kuitenkaan säikähtää kertomuksiani
hurjista orgioista ja raa’asta toiminnasta lavalla: kaikki luonnollisesti
kuvataan teatraalisesti eikä mitenkään (ainakaan omasta mielestäni)
sopimattomasti. Hyvällä maulla, juuri niin paljon, kuin on tarpeen.
Mukava
yksityiskohta olivat myös seksuaalista tasa-arvoa osoittavat mukana olleet
mies- ja naisparit pelkkien perinteisesti tämäntyyppisten oopperoiden
kuorokohtauksissa nähtyjen heteroparien sijaan. Tämänkin oli toteutettu
tyylikkäästi eikä liioin silmiinpistävästi, vaan sen sijaan luonnollisesti,
mitä se onkin. Rigoletto on kypsä ja nykyaikainen tulkinta klassikosta
kuitenkaan sitä konkreettisesti nykyaikaan tuomatta — ristiriitaista sinänsä,
mutta ei lavalla. Tätä oopperaa voin lämpimästi suositella niin
ensikertalaisille kuin kokeneemmillekin oopperankävijöillekin. Ja vaikkei Verdi
niin sydäntä lämmittäisikään, tarjoaa ohjaus silmänruokaa ja ajateltavaa
ainakin sen edestä.