Ilta, jolloin syvällä sielussa läikähti ja mieli lähti lentoon! (Olli Tuunanen)

Savonlinnan Oopperajuhlien kausi 2019 on Volksoper Wienin viimeisen Lepakko-operetin esityksen jälkeen nyt ohi. Wieniläisvieraat ovat poistuneet kaupungista, ei-savonlinnalaiset Oopperajuhlien kausityöntekijät pääosin myös. Meidän vakituisten työntekijöiden vuosikello osoittaa aikaa, jolloin aletaan rauhoittua pitkän festivaalikauden jäljiltä ja aloitellaan kesälomaa.

Jorma Silvastin viimeinen kesä Savonlinnan Oopperajuhlien taiteellisena johtajana päättyi komeasti. Festivaalikauden aikana koettiin monia huikeita hetkiä. Ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin Oopperajuhlien historiassa, tai ainakin viime vuosikymmenet huomioiden, tänä kesänä tarjottiin todella jokaiselle jotakin. Oma uutuustuotantomme Sevillan parturi, riemukas farssi, osoittautui yleisösuosikiksi, David McVicarin tummanpuhuva Rigoletto-tulkinta palasi Olavinlinnaan kuin kotiinsa, Ryöstö seraljista -tuotanto piti Olavinlinnalle niin tärkeäksi muodostunutta Mozart-perinnettä yllä komeasti, Timo Mustakallio -laulukilpailu nosti esille nuoria tulevaisuuden ääniä, hevikansalle tarjottiin mammuttikonsertti ja sitten tietysti ne huikeat vierailijat: Teatro alla Scala ja Volksoper Wien, kaksi maailman huipputaloa omien tuotantojemme liki häkellyttävinä lisinä.

Kaikista noista edellä mainituista elämyksistä huolimatta minulle henkilökohtaisesti yksi ilta nousi menneen oopperakesän osalta vieläkin tärkeämmäksi ja tunteikkaammaksi. Näin jälkikäteen tuntuu jopa hieman erikoiselta, että kyseessä ei ollut edes esitys, vaan ns. läpimenoharjoitus esitystä edeltävänä iltana. Mozartin Messu c-molli (Missa in c) oli esityksenäkin upea konsertti, mutta erityisen elämyksen tulin itse kokeneeni jo päivää aiemmin. Inspiroiduin kyseisestä 55-minuuttisesta valtavasti; mielessä pyöri tuolloin miltei koko oma Oopperajuhliin liittyvä henkilöhistoriani.

Vielä seuraavana aamunakin olin aika vahvasti tunteiden vallassa ja purin ajatuksiani oheiseksi tekstiksi, jonka lähetin kaikille Savonlinnan Oopperajuhlien vakituisille työntekijöille, pienenä pohjustuksena tulevan illan esitykselle. Tuon saman tekstin haluan nyt vielä jakaa kaikille blogejani lukeville. Sinä iltana tällaisen ”kaiken” Savonlinnan Oopperajuhlilla kokeneen konkarinkin sisällä läikähti!

”Eilen oli Kerimäen kirkossa tämäniltaisen Mozartin Missa in c -konsertin läpimenoharjoitus. Messu käytiin kokonaisuudessaan läpi, konsertinomaisesti ja keskeytyksettä. Jättikirkon alttarille ja sen ympärille kokoontuneen esiintyjäjoukon lisäksi kirkko oli muuten melkein tyhjä ja meitä harvoja kirkkosalissa istuneita hemmoteltiin täydellisellä musiikilla aika täydellisen esiintyjäjoukon sitä tulkiten. 

Mozartin nerokkaiden sävelien siivittäminä ja Kerimäen puukirkon ainutlaatuisen tunnelman myötä oma ajatukseni lähti useamman kerran lentoon, suuntaan jos toiseen. Jälleen kerran, ties kuinka monen sadannen kerran olin keskellä taiteentekemisen syvintä ydintä, sellaista musiikillista alkujuurta, josta Savonlinnan Oopperajuhlat on totuttu viime vuosikymmenien aikana tuntemaan ja johon sen kansainvälinen huippumaine perustuu.

Tämäniltainen konsertti on paitsi eräs tämän festivaalikesän musiikillisista huipennuksista, myös Martti Talvelan muistoksi omistettu. Joku saattaa tässä kohtaa huokaista, että joko taas, onhan noita Talvelan muistokonsertteja järjestetty ennenkin, vieläkö yksi? Itsekin pyörittelin asiaa mielessäni eilen illalla ja vaikka toisaalta ymmärränkin niitä, joiden mielestä menneisyydessä piehtarointi olisi syytä jo lopettaa ja keskittyä nykyhetkeen, Martti Talvelan henkilökohtainen panos Savonlinnan Oopperajuhlien uuden tulemisen alkutaipaleella oli kuitenkin niin merkittävä, että mielestäni on ihan oikein sopivan tilaisuuden tullen muistuttaa siitä paitsi itseämme, myös yleisöämme; kaikkia Savonlinnan Oopperajuhlien ystäviä.

Vailla minkäänlaista liioittelun häivää voidaan todeta, että ilman Martti Talvelan suurta visiota, suoranaista missiota Savonlinnan Oopperajuhlien puolesta, ilman hänen henkilökohtaista henkistä ja taloudellistakin panostustaan, ilman hänen koko perheensä väsymätöntä työtä noina 70-luvun vuosina kellään meistä ei olisi nykyistä työpaikkaamme, eikä Savonlinnalla olisi sitä poikkeuksellista asemaa eurooppalaisten kulttuurikaupunkien joukossa, joka sillä eittämättä ainakin vielä on.

Olavinlinnan ohella Kerimäen puukirkko oli Martti Talvelan ajatuksissa se toinen tärkeä ja ainutlaatuinen voimavara hänen alkaessaan määrätietoisesti kehittää Savonlinnan Oopperajuhlien toimintaa ja musiikillista profiilia. Kaikkina seitsemänä Talvelan taiteellisen johtajuuden vuotena Kerimäellä järjestettiin Oopperajuhlien konsertteja. Kun näin jälkikäteen tarkastelee noita 70-luvun konserttien esiintyjiä ja ohjelmistoja, tulee jopa lievästi häkeltynyt olo: Arto Noras ja Okko Kamu, Erkki Rautio ja Ralf Gothóni, Leningradin Filharmonikot, Puolan kamariorkesteri, Haydnin Vuodenajat, Bachin h-mollimessu, Brahmsin Ein deutsches Requiem, Bachin Brandenburgilaiset konsertot, Prokofjevin Romeo ja Julia, Tšaikovskin 6. sinfonia… 

Huikein yksittäinen Kerimäkivuosi lienee ollut 1976, jolloin puukirkossa Leif Segerstamin johtaman Oopperajuhlaorkesterin solistina lauloi Birgit Nilsson, Vladimir Ashkenazy johti Mozartin Haffner-sinfonian ja soitti kaksi pianokonserttoa ja koko festivaalikauden huipensi Verdin Requiemin esitys; kapellimestarina Nello Santi, solisteina Pilar Lorengar, Stella Silva, Peter Lindroos ja Martti Talvela itse!

Pienenä anekdoottina tuohon viimemainittuun: Peter Lindroos tuli kyseiseen konserttiin pikahälytyksellä sairastuneen Nicolai Geddan tilalle ja tämän nopean komennuksen johdosta Lindroosin perheellä on tänäkin päivänä kesäasunto Kerimäellä. 

Martti Talvelan eräs johtoajatus oli intohimo kvaliteettiin, laatuun. Oman pedagogitaustansa ansiosta (Talvela valmistui kansakoulunopettajaksi Savonlinnan seminaarista) hän ymmärsi myös harvinaisen selvästi pitkäjänteisen koulutuksen merkityksen. Suomalaisten nuorten laulajalahjakkuuksien etsiminen, heidän tukemisensa ja eteenpäin uralla auttaminen oli eräs Talvelalle tärkeistä teemoista. Timo Mustakallio -laulukilpailusta tuli tärkeä osa Savonlinnan Oopperajuhlien festivaalikautta Talvelan toisesta kesästä, 1974 alkaen. Ja vaikka kilpailun rahoittaja olikin Mustakallio, aivan varmasti Talvelan merkitys sen synnylle ja toimintaperiaatteille oli vähintäänkin yhtä tärkeä. 

Savonlinnan Oopperakuoron (kuoron tuolloinen nimi) toiminnan kehittäminen oli toinen Martti Talvelalle tärkeistä ja läheisistä asioista. Hän organisoi omilla henkilökohtaisilla suhteillaan kuoron tuolloisen johtajan, Kyösti Haatasen opintomatkan Berliinin Deutsche Operiin ja kävipä jopa itse antamassa äänenmuodostuskoulutusta kuorolaisille. Vaikka itse en tuolloin kuorossa vielä laulanutkaan, mieleeni on vahvasti piirtynyt paikallislehti Itä-Savossa julkaistu valokuva, jossa maailman huippuoopperatalojen lavoilla esiintynyt bassojätti näyttää laulamisen mallia tuolloin pääosin paikallisista laulunharrastajista koostuneelle kuorolle.

Tämänpäiväisessä konsertissa laulava Savonlinnan Oopperajuhlakuoro on Martti Talvelan aloittaman päämäärätietoisen visioinnin lopputulos: kansainvälisesti arvostettu huippuluokan kokoonpano. Kaikki neljä solistia ovat Oopperajuhlakuoron entisiä laulajia, kolme heistä myös Timo Mustakallio -laulukilpailun voittajia. Illan kapellimestarin, Jaakko Kuusiston isä Ilkka oli Savonlinnan Oopperakuoron ensimmäinen kuoromestari. Kerimäen kirkon huippukonsertti on komea tulos siitä kehityksestä, jonka Martti Talvela omalla panoksellaan ja määrätietoisuudellaan aloitti. Se vie eteenpäin Talvelan perintöä hänen itsensä viitoittamalla tavalla: tänäkin iltana kuullaan mitä syntyy silloin, kun tekijöillä on intohimo kvaliteettiin.” 

Martti

Taiteellinen johtaja vaihtuu, mikä muuttuu? (Olli Tuunanen)

Tämä vuosi tuo mukanaan Savonlinnan Oopperajuhlille merkittävän muutoksen. Jorma Silvastin kuuden vuoden kausi taiteellisena johtajana päättyy tähän kesään ja hänen seuraajansa Ville Matvejeffin suunnitteleman ensimmäisen kauden ohjelmisto on jo julkistettu. Vaikka taiteellinen johtaja on vain yksi Oopperajuhlien johtotroikasta, hän lienee ainakin ulospäin tästä kolmikosta se näkyvin. Koska taiteellinen johtaja tekee ohjelmistovalinnat, hänen linjauksensa myös määrittelevät festivaalin toimintaa näkyvämmin kuin hänen kollegoidensa tekemät.

”Mikä muuttuu” lienee eräs niistä kysymyksistä, joihin uusi taiteellinen johtaja jokaisessa taideorganisaatiossa joutuu eniten vastaamaan heti valinnan julkistamisen jälkeen kuin myös sitä seuraavina kuukausina. Ville Matvejeffkin on kuvaillut ajatuksiaan ja tulevaisuuden suunnitelmiaan eri adjektiiveilla parhaansa mukaan. Tosiasiahan kuitenkin on se, että kovin radikaaleja muutoksia ei kukaan taiteellinen johtaja ole voinut aiemminkaan tehdä. Savonlinnan Oopperajuhlien toimintaa kun kuitenkin määrittelevät aika pitkälti taloudelliset realiteetit. Pystymme pääsääntöisesti tuottamaan yhden uuden produktion näytäntökautta kohti ja muut omat tuotannot ovat ”vanhoja” menneiltä vuosilta. Näin on myös kaudella 2020.

Tämän tietäen uuden taiteellisen johtajan ensimmäinen oma tuotanto herättää etukäteismielenkiintoa kaikkein eniten. Näin varmasti sekä meidän festivaalitytöntekijöiden kuin ns. suuren yleisönkin keskuudessa. Jos jossakin taiteellisen johtajan kädenjälki ja omat mieltymykset näkyvät, niin uusien tuotantojen valinnassa. Toki uusintaensi-iltojen miehitykset ja kapellimestarivalinnat kertovat samaa, mutta uudet teosvalinnat lienevät kuitenkin ne tärkeimmät taiteellisen johtajan linjaukset.

Jos katsotaan taaksepäin viimeistä pariakymmentä vuotta, huomaamme Ville Matvejeffin olevan neljäs Savonlinnan Oopperajuhlien taiteellinen johtaja, joka astuu esiin oman ensimmäisen teosvalintansa kanssa. Näitä verrattaessa huomaa myös selkeitä yhtäläisyyksiä. Jokainen Villen kolmesta edeltäjästä halusi tulla esille ison tuotannon kautta; sellaisen, joka täyttää Olavinlinnan lavan suurilla joukkokohtauksilla ja joka vyöryttää linnanpihan yleisön kuultavaksi massiivisia sointikylpyjä. Kaikkien valinnat ovat kohdistuneet Savonlinnassa aiemmin esittämättömiin teoksiin, joiden kautta on haluttu tarjota yleisölle jotain uutta tai ainakin harvoin koettua. Raimo Sirkiän ensimmäinen teosvalinta kesäksi 2003 oli Giacomo Puccinin Turandot, Jari Hämäläisen sisääntuloteos kaudella 2008 Arrigo Boiton Mefistofele ja Jorma Silvasti aloitti taiteellisena johtajana vuonna 2014 Aulis Sallisen Kullervolla.

Ville Matvejeff on tehnyt ainakin edellä mainitut kriteerit huomioiden samankaltaisen valinnan. Suomessa aiemmin esittämätön Karol Szymanowskin Kuningas Roger (Król Roger) on ilman muuta sellainen ooppera, jossa sekä kuorosta että orkesterista otetaan maksimitehoja irti useammin kuin kerran; siis juuri sellainen, joka ainakin minun mielestäni istuu Olavinlinnan tunnelmaan ja akustiikkaan loistavasti. Heti alusta lähtien, kuoron massiivisen kirkkokohtauksen myötä Szymanowski antaa melko lyhyelle (musiikillinen kesto on n. tunti kaksikymmentä minuuttia) oopperalleen sellaiset raamit, jollaisia harvoin on Olavinlinnassa yleisölle tarjottu. Voisiko uusi taiteellinen johtaja komeampaa käyntikorttia yleisölleen antaa? Tilannetta korostaa vielä se, että Ville kapellimestaroi uutuusteoksen itse, todellakin johtaa joukkoja eturivistä!

Ville Matvejeff, Savonlinnan Oopperajuhlien taiteellinen johtaja syyskuusta 2019 alkaen.

Kesän 2020 muiden omien tuotantojen teosvalintojen osalta Matvejeffin valinnanmahdollisuudet ovat olleet aiemmin mainitsemistani syistä merkittävän paljon rajallisemmat. Hänen tekemiensä linjausten myötä meillä on mielenkiintoisesti esillä myös kaikkien edellä mainittujen aiempien taiteellisten johtajien kädenjälki. Vuonna 2006 ensi-iltaansa tullut Carmen oli Raimo Sirkiän päätös, vuoden 2013 uutuus La traviata Jari Hämäläisen ja Il barbiere di Siviglia Jorma Silvastin viimeinen teosvalinta Olavinlinnan lavalle.

Paitsi oman uutuustuotannon, myös vierailutalojen ja niiden mukanaan tuoman ohjelmiston osalta taiteellisen johtajan mieltymykset ja hänen suhdeverkostonsa nousevat konkreettisesti esiin. Se, että maailmankuulu Teatro alla Scala vieraili tänä kesänä Savonlinnassa, olisi tuskin ollut mahdollista ilman Jorma Silvastin henkilökohtaisia hyviä suhteita talon nykyiseen johtoon. Myös Silvastin aiemmin meille tuomat hyvin korkean profiilin vierailijat (mm. Teatro Real, Semperoper Dresden, Moskovan Bolshoi-teatteri) kertovat omaa kieltään hänen upesta kansainvälisestä solistiurastaan ja sen mukanaan tuomista kontakteista ennen Savonlinnan Oopperajuhlien taiteellisen johtajan pestiä.

Vierailutalojen mukanaan tuomien teosten myötä Oopperajuhlien ohjelmistoon on saatu usein sellaisia ensi-iltoja, joita syystä tai toisesta ei omina tuotantoina olla haluttu toteuttaa. Jorma Silvastin päätöksellä Olavinlinnaan saatiin monien pitkään toivomaa operettia, mutta ei omana produktiona, vaan maailman ehkä tunnetuimman operettitalon Volksoper Wienin tuomana.

Ville Matvejeff luottaa ensimmäisessä vierailutalovalinnassaan organisaatioon, jonka hän tuntee parhaiten. Vuoden 2020 Euroopan kulttuuripääkaupunki Rijekassa toimiva Kroatian kansallisteatteri on tullut Villelle tutuksi viime vuosina hyvin, onhan hän johtanut siellä säännöllisesti ja toimii tälläkin hetkellä talon taiteellisena neuvonantajana. Näin ollen hän tuntee kroatialaisten vahvuudet ja sen, millaiset tuotannot edustavat heidän parasta osaamistaan; ovat siis sellaisia, jotka Savonlinnaan kannattaa tuoda ja niillä Oopperajuhlien ohjelmistoa parhaiten täydentää.

Kun Jorma Silvastin mukana Oopperajuhlille saatiin operettia, Ville Matvejeffin aluevaltaus on barokkiooppera. Georg Friedrich Händelin Julius Caesar (Giulio Ceasare in Egitto) on lajissaan ensimmäinen Olavinlinnan näyttämöllä ja kyllähän siihen oikeastaan onkin jo aika. Barokkioopperan esiinmarssi maailman oopperatalojen ja -festivaalien ohjelmistossa on ollut viime vuosikymmenien ilmiö, mutta Savonlinnassa se ei vielä ole näkynyt. On todella mielenkiintoista kuulla ja nähdä, millaisen version Händelin oopperasta rijekalaiset mukanaan tuovat ja miten teos ja barokkityylin musiikki yleensä ottaen Olavinlinnassa lopulta toimivat. Julius Caesarin lisäksi kroatialaisten mukana Savonlinnaan saadaan ranskalaista myöhäisromantiikkaa Massenet’n Wertherin myötä. Myös Werther on aiemmin Olavinlinnassa esittämätön teos.

Mikä muuttuu uuden taiteellisen johtajan myötä, kysyin kirjoitukseni aluksi ja osin siihen myös vastasin itse: ainakaan ihan kaikkea ei voi kukaan muuttaa ensi alkuun, vaikka kuinka mieli tekisi. Ville Matvejeffin teosvalinnoista voi kuitenkin päätellä, että ihan helppoja ja perinteisiä ratkaisuja hän ei ole hakemassa. Kuningas Roger ensimmäistä kertaa Suomessa, barokkioopperaa ensimmäistä kertaa Olavinlinnassa ja oopperatalovierailunkin myötä Savonlinna saa tuulahduksen kenties hieman erilaisesta oopperantekemisen kulttuurista, eihän meillä kroatialaisia vieraita aiemmin ole käynyt. Kaiken kaikkiaan siis: ei hassumpi aloitus uudelta johtajalta, ei lainkaan hassumpi.

Oopperatalovierailut, hieno lisä Oopperajuhlien ohjelmistossa jo vuodesta 1987 (Olli Tuunanen)

Vuonna 1967 tapahtunut Savonlinnan Oopperajuhlien uusi alku käynnistyi niin kuin mikä tahansa uusi kulttuurifestivaali. Alkuinnostuksen jälkeen eteen tuli monenlaisia käytännön ongelmia, eikä seuraavan näytäntökauden toteutus suinkaan ollut mikään itsestään selvä juttu. Taloudelliset ongelmat kärjistyivät 1970-luvun alussa ja vuoden 1972 festivaalikesän sekä koko Oopperajuhlien tulevaisuuden pelasti puolalaisen Lódzin suuren teatterin vierailu Olavinlinnassa. Omiin tuotantoihin ei tuona kesänä ollut varaa.

Kyseinen puolalaisvierailu oli pieni alkusoitto sille vierailutaloperinteelle, joka on rikastuttanut Savonlinnan Oopperajuhlien ohjelmistoa yli kolmekymmenen vuoden ajan. Haasteiden täyttämien ensi vuosien jälkeen 70- ja 80-luvuilla Oopperajuhlien toiminta kasvoi todella nopeasti ja festivaaliorganisaatio alkoi olla pienen ongelman edessä; miellyttävän sellaisen, mutta ongelmanpa hyvinkin. Kulttuuriyleisön oopperanälkä oli liki kyltymätön ja syksyllä myyntiin tulleet seuraavan kesän oopperaliput myytiin tai varattiin loppuun parissa päivässä. Tuolloin kolmiviikkoiseksi laajentuneen juhlakauden pidentämiselle oli selvästikin kysyntää ja tarvetta, mutta tähän ei käytännössä ollut omin voimin mahdollisuuksia. Jo pelkästään orkesterin kesäkauden pidentäminen osoittautui mahdottomaksi, kaikkien soittajien omien kotiorkesterien syyskauden aloituksen mukanaan tuomat velvoitteet veivät muusikot pois Savonlinnasta heti juhlakauden päätyttyä, heinäkuun lopulla.

Oopperajuhlien tuolloisen johdon ratkaisu tilanteeseen oli jatkaa festivaalia yhdellä viikolla vierailevan oopperatalon voimin. Koska vierailijat toivat mukanaan koko tuotantonsa: lavasteet, puvut, ohjauksen, solistit, kapellimestarit, kuoron ja orkesterin, Oopperajuhlien oma taiteellinen henkilökunta saattoi poistua kaupungista ja jättää Olavinlinna vierailijoiden käsiin. Kesästä 1987 lähtien vaikeasti valloittavaksi rakennettu Olavinlinna on siis otettu haltuun vuosittain milloin mistäkin päin maailmaa tulleiden ”valloittajien” voimin.

Ensimmäiset Olavinlinnan oopperavalloittajat tulivat eteläisestä naapurimaasta, Virosta. Estonia-teatteri toi mukanaan Bizet’n Carmenin ja Musorgskin Hovanštšinan, joista varsinkin viimemainittu oli upea esitys ja merkittävä taiteellinen lisä Oopperajuhlien tuon kauden ohjelmistoon. Seuraava kausi toi vieraita merkittävästi kauempaa: Kiinan keskusoopperan vierailu laajensi Savonlinnan oopperakulttuuritarjontaa aivan uusille urille ja oli monella tapaa enteellinen tapaus myöhempiä vuosia ajatellen. Vaikka suurin osa vierailutaloista ja -festivaaleista onkin tullut Euroopasta, ihan ymmärrettävästi, monesti on tultu myös todella kaukaa. Vuonna 2003 vieraat tulivat melkeinpä toiselta puolen maapalloa, kun Chilen Teatro Municipal de Santiago saapui Savonlinnaan. Santiagolaisten kanssa saimme aikaan myös vastavierailun, Macbeth-produktiomme esitettiin Teatro Municipalissa saman vuoden toukokuussa.

Vierailutalolistaa silmäillessä joutuu useamman kerran suorastaan pyörittelemään päätään ihmetyksestä. Ei ole ihan pikku juttu se, että Olavinlinnassa ovat vierailleet Lontoon kuninkaallinen ooppera, Moskovan Bolshoi-teatteri, Pietarin Mariinski, Semperoper Dresden, Barcelonan Gran Teatre del Liceu, Palermon Teatro Massimo ja monet muut huipputalot ja -festivaalit ympäri maailmaa.

 

Mariinski-teatterin vierailu Olavinlinnassa kesällä 1997. Borodinin Ruhtinas Igorin solisteina Mihail Kit ja Galina Gortshakova.

Aika usein vierailutalot ovat tuoneet mukanaan sellaista ohjelmistoa, jota Oopperajuhlien ohjelmistoon hyvin todennäköisesti ei omin voimin olisi koskaan tuotettu. Näin Savonlinna on pystynyt tarjoamaan asiakkailleen myös todellisia teosharvinaisuuksia. Monesti ainakin toinen kesän vierailutuotannoista on edustanut kunkin maan omaa oopperakulttuuria, Shanghain ooppera toi mukanaan kiinalaista nykyoopperaa, Norjan kuninkaallinen ooppera norjalaista ja chileläiset omaansa. 

 

Kiinalaista Uhkapeliä (Deqing Wen: Le Pari) Shanghain oopperan tuomisina vuonna 2008. Etualalla Kerjäläisen roolia laulanut Liming Chi.

Tänä vuonna Savonlinnassa vierailee kaksi oopperataloa, eikä kyse olekaan ihan mistä tahansa oopperaorganisaatioista. Volksoper Wien on paitsi se ”toinen” Wienin oopperatalosta, myös se, joka oopperaohjelmiston ohella on vahvasti ylläpitänyt wieniläisoperetin perinnettä, joka on ollut katkeamatonta Johann Straussin ja Franz Lehárin päivistä lähtien. Kun Volksoper Wien esittää Straussin Lepakkoa, kyseessä on vähän sama asia, kun Helsingin kaupunginorkesteri soittaa Sibeliuksen Finlandiaa. Aidompaa ei voi olla! Ja tänä kesänä tuota aitoa wieniläisoperettia tarjotaan Olavinlinnan lavalla.

Jos Volksoper Wien on maailman tunnetuin ja arvostetuin operettinäyttämö, toinen vierailijamme Teatro alla Scala Milanosta lienee vastaavassa asemassa oopperatalojen suhteen. Tai ainakin se on ehdottomasti eräs tunnetuimmista ja varmasti erityisesti italialaisen oopperakulttuurin todellinen kotipesä. La Scalan lavalla ovat saaneet kantaesityksensä monet italialaisen oopperakirjallisuuden klassikkoteokset. Siellä mm. Giuseppe Verdi lunasti paikkansa kaikkien italialaisten sydämissä Nabuccon kantaesityksen myötä ja samalle näyttämölle hänen säveltäjätaipaleensa myös päättyi viitisenkymmentä vuotta myöhemmin kahden viimeisen oopperan, Otellon ja Falstaffin ensiesitysten kera. 

Tavallaan olisi ollut mukavaa, että milanolaiset olisivat tuoneet mukanaan jonkun nimenomaan omassa talossaan kantaesitetyn teoksen, mutta toisaalta: tänä kesänä Olavinlinnassa kuultava Verdin I masnadieri (Rosvot) on juuri sellainen Savonlinnan Oopperajuhlien ohjelmiston täydentäjä, jota vierailutaloperinne on parhaimmillaan ylläpitänyt. I masnadieri on nykypäivänä Verdin tuotannon teosharvinaisuus, jota ylipäätään esitetään aika vähän. Onhan todella upeaa, että voimme oman Rigolettomme rinnalla tarjota asiakkaillemme Verdi-oopperan, jota monikaan heistä ei ole aiemmin lavatuotantona kuullut ja nähnyt. Ja kuuluuhan La Scalan vierailun yhteyteen myös komeaakin komeampi Verdi-gaala, josta tulee varmasti eräs kaikkien aikojen konsertti Olavinlinnassa. Luisa Millerin alkusoitolla aloitetaan ja Nabuccon hebrealaisten orjien kuoroon lopetetaan ja niiden välissä on todellisia herkkupaloja säveltäjämestarin pitkältä uralta upean solistikvartetin sekä Teatro alla Scalan kuoron ja orkesterin esittäminä. Toistamiseen on pakko todeta: aidompaa ei voi olla!

Se, että Savonlinnan Oopperajuhlilla vierailee saman kauden aikana sekä maailman kuuluisin oopperatalo että maailman kuuluisin operettitalo kertoo ainakin kahdesta asiasta: Viimeistä kesäänsä Oopperajuhlien taiteellisena johtajana aloittavalla Jorma Silvastilla on komeasta kansainvälisestä solistiurastaan johtuen vieläkin erittäin hyvät suhteet huippuoopperatalojen johtajiin. Tämän lisäksi Savonlinnan Oopperajuhlien maine maailmalla on arvostettu ja merkittävä. Vuosien saatossa Olavinlinnassa on vieraillut oopperaseurueita ympäri maailmaa ja käytännössä kaikki niistä ovat jättäneet Savonlinnan suorastaan haikein mielin, niin mieleenpainuva tuo vierailu ainutlaatuisella oopperanäyttämöllämme on ollut. Ehkä näitä vierailuitakin tärkeämpää Oopperajuhlien kansainvälisen arvostuksen osalta on kuitenkin se, että omat tuotantomme edustavat vuosi toisensa jälkeen oopperantekemisen ehdotonta huipputasoa, näin on tänäkin vuonna. 

Vaikka tässä vaiheessa, kun alkavan kauden kaikki ensi-illat, niin omat kuin vieraatkin ovatkin vielä edessäpäin, on kenties turhanaikaista ylpeänä röyhistellä rintaa, mutta silti: Parin viikon kuluttua Olavinlinnassa koetaan todellinen Verdi-juhlaviikko, onhan tuolloin ohjelmistossa La Scalan I masnadieri ja gaalakonsertti sekä oma Rigolettomme. Ainakin tässä vaiheessa olen aika vakuuttunut siitä, että upea Rigoletto-tuotantomme ei kalpene maineikkaan milanolaistalon tuomisten rinnalla yhtään tippaa, vaan ottaa paikkansa vertailukelpoisena näiden rinnalla komeasti. Sitä odottaen.

Timo Mustakallio -laulukilpailu (Olli Tuunanen)

Tämänvuotisen Timo Mustakallio -laulukilpailun varsinaiset osanottajat on Helsingissä 9.5. pidetyn esikarsinnan jälkeen valittu. 15 nuorta laulajaa; 5 sopraanoa, 4 mezzosopraanoa, 1 tenori ja 5 baritonia valmistautuvat tällä hetkellä kukin tahollaan heinäkuiseen koitokseen. Nykysuuntauksen mukaisesti bassoja ei joukkoon tälläkään kertaa ole löytynyt.

Oopperalaulaja Timo Mustakallio perusti vuonna 1973 nimeään kantavan rahaston edistämään suomalaista laulutaidetta. Rahaston näkyvin toimintamuoto oli järjestää vuosittain Savonlinnan Oopperajuhlien yhteydessä suomalaisille nuorille laulajille suunnattu laulukilpailu. Timo Mustakallio oli Martti Talvelan hyvä ystävä ja edellisenä vuonna Savonlinnan Oopperajuhlien taiteellisen toimikunnan puheenjohtajaksi valitun Talvelan vaikutus lienee ollut merkittävä myös laulukilpailun perustamispäätöksessä. 

Ensimmäinen Timo Mustakallio -laulukilpailu järjestettiin Savonlinnassa kesällä 1974. Heti alusta lähtien uusi kilpailu herätti suurta kiinnostusta sekä potentiaalisissa kilpailijoissa että yleisössä ja siitä muodostui hyvin nopeasti eräs Savonlinnan oopperakesän mielenkiintoisista ja suosituista vetonauloista Olavinlinnan oopperaesitysten rinnalla.

Kilpailun ensimmäisen vuosikymmenen ajan ystävykset Timo Mustakallio ja Martti Talvela muodostivat tuomariston kahdestaan. Tuomariparivaljakon päätöksenteolle oli noina vuosina ominaista nopeus ja määrätietoisuus: Tuskin viimeisenä laulaneen kilpailijan viimeiset sävelet olivat ehtineet vaientua, kun jo kuulutus kertoi tuomariston tulevan kertomaan kilpailun lopputuloksen. Paitsi nopeudestaan, tuomarikaksikko tuli tunnetuksi myös siitä, että kilpailusuorituksien kuuntelu ja arviointi tehtiin torilta hankitun mahtikokoisen mansikkalaatikon sisältöä tyhjentäen.

Mustakallion ja Talvelan päämääränä oli löytää jokaisen kilpailun lahjakkain ja kehityskelpoisin laulaja, ei välttämättä juuri sillä hetkellä paras ja valmein. Joskus tuomareiden päätöksiä jopa hieman kummeksuttiin, mutta useimmiten kilpailua seuranneet vuodet todistivat epäilyt turhiksi. Lähes kaikki ensimmäisen vuosikymmenen voittajat työllistyivät nopeasti oopperataloihin eri puolille Eurooppaa. Vuoden 1975 voittajan, Walton Grönroosin tilanne oli melkein kuin elokuvakäsikirjoituksesta: hän allekirjoitti sopimuksen Berliinin Deutsche Operiin heti kilpailun jälkeen!

Tuomaristo on puhunut, pulinat pois -periaatteen konkretisoi Timo Mustakallio itse eräänä kesänä äärimmäisen selkeästi ja yksinkertaisesti. Saavuttuaan ilmoittamaan kyseisen kilpailun lopputulosta hän totesi lyhyesti: ”Päätöksestä voidaan olla toistakin mieltä, mutta nämä ovat minun rahojani ja minä annan ne kenelle haluan!” Mikäli itse oikein muistan, tuona vuonna voittajaksi valittiin aiemmin lähinnä harmonikkamestarina tunnettu, vain hieman aiemmin klassiset lauluopinnot aloittanut tenori Raimo Sirkiä. Mustakallio-kilpailuvoiton jälkeen Sirkiän ura urkeni hyvin nopeasti Kielin ja Dortmundin oopperoiden kautta Suomen kansallisoopperaan ja Deutsche Oper am Rheiniin, Savonlinnan Oopperajuhlien pitkäaikaiseksi vakiosolistiksi ja sittemmin Oopperajuhlien taiteelliseksi johtajaksi. 

Timo Mustakallion kuolema marraskuussa 1984 muutti luonnollisesti myös laulukilpailun perusluonnetta merkittävästi, vaikka hänen lähiomaisensa perustivatkin v. 1986 Timo Mustakallio -säätiön laulukilpailuperinnettä jatkamaan. Kisan perustaja oli kuitenkin lopullisesti poissa tuomaristosta, eikä Martti Talvelakaan enää tuomaritehtäviin palannut. Siitä eteenpäin tuomariston kokoonpano on vaihdellut sekä henkilöittensä että jäsenistön lukumäärän osalta, eikä voittajankaan seuloutuminen muista finalisteista ole ihan 70-luvun nopeudella sujunut. Savonlinnan Oopperajuhlien taiteellinen johtaja on useimmiten johtanut myös Mustakallio-tuomaristoa ja hänen lisäkseen päätöstä on ollut tekemässä 1-3 oopperamusiikin ammattilaista; pääosin laulajia, mutta joskus myös kapellimestareita. Ensimmäinen nainen Mustakallio-kisan tuomaristossa oli Ritva Auvinen kesällä 1985.

Laulukilpailun 16 ensimmäistä vuotta se järjestettiin vuosittain. 1980-luvun lopulle tultaessa kilpailutoimikunta huomioi kuitenkin sen, että ihan joka kesä laulajien yleistaso ei ollut toivotun korkea. Tilanteeseen reagoitiin muuttamalla kilpailuväliksi kaksi vuotta. Merkittävän lisäarvon kilpailuun toi Savonlinnan Oopperajuhlien valtuuston kunniapuheenjohtajan Eero Rantalan perustama rahasto, josta on kesästä 1991 lähtien myönnetty toinen apuraha, ikään kuin kilpailun kakkospalkinto, sekin hyvin merkittävän suuruinen. Mustakallio-kilpailun palkinnot, tai oikeammin apurahat ovat itse asiassa rahallisesti varsin huomattavat: voittajalle 15 000 euroa ja kakkoselle, Rantala-apurahan saajallekin 10 000 euroa.

Timo Mustakallio -laulukilpailulle luonteenomaista on sen nopea tempo (melkein joka vuosi kilpailu on käyty yhden päivän aikana) ja laulettavan ohjelmiston aika suppea määrä. Sekä alku- että loppukilpailussa lauletaan pianosäestyksellä yksi laulu (lied tai vastaava) ja yksi ooppera-aaria. Koko kilpailuohjelmistoksi riittää siis neljä numeroa, ei enempää. Joidenkin muiden kilpailujen sijaan nyt ei siis kysytä mahdollisimman monipuolista eri tyylikausien tuntemista ja hallintaa tai arvioida useamman laulukielen ääntämistä. Ainakin periaatteessa kilpailun voi nykyäänkin voittaa aiemmin mainitsemani Raimo Sirkiän tavoin vasta opiskelujensa alkutaipaleella oleva lahjakkuus, jolla ei ole vielä kovin laajaa ohjelmistoa repertuaarissaan. Tämäkin osaltaan kertoo Mustakallion ja Talvelan perusajatuksesta: kilpailun avulla ei välttämättä haeta täydellistä osaamista, vaan lahjakkuutta, jonka äänessä on jotain sellaista, josta on lupa odottaa isoja asioita tulevaisuudessa.

Ja kyllähän useimmat Mustakallio-palkitut ovatkin vastanneet tuomariston odotuksiin kiitettävällä tavalla: suurin osa apurahan saajista on tehnyt ammattiuran oopperanäyttämöillä, useimmat heitä myös kansainvälisen uran. Merkillepantavaa on myös se, että kolmesta voittajasta (Walton Grönroos, Raimo Sirkiä ja Jorma Silvasti) on myöhemmin tullut Savonlinnan Oopperajuhlien taiteellinen johtaja. Aika näyttää saako tämä perinne jatkoa. Jos näin käy, olisiko tuolloin jo naisjohtajan vuoro? Tähän mennessä yhteensä 44 palkitusta (mukana myös Eero Rantala -apurahat) 29 on ollut naislaulajia. Onhan siinä ainesta, mistä valita…

Mozartin Messu c-molli, Kerimäen kirkossa Martti Talvelan muistoksi (Olli Tuunanen)

On todettu, että vaikka Wolfgang Amadeus Mozart (1756-1791) ei olisi säveltänyt mitään muuta kuin oopperaa, hän olisi jäänyt musiikin historiaan eräänä sen merkittävimmistä lahjakkuuksista. Kuten kaikki hyvin tiedämme, Mozartin sävellysluettelo on parinkymmenen oopperan lisäksi hämmästyttävän laaja ja monipuolinen ottaen huomioon säveltäjän melko varhaisen kuoleman. Ihmelapsi-Wolfgangin jo elämänsä ensimmäisen vuosikymmenen aikana alkanut tuotanto pitää sisällään melkeinpä kaikki tuon ajan olennaiset sävellysmuodot ja -tyypit. 

Oopperoiden lisäksi Mozart sävelsi sooloteoksia, kamarimusiikkia, konserttoja ja sinfonioita sekä tietenkin myös kirkkomusiikkia, olihan hänen ensimmäinen ja lopulta ainoa vakituinen työnantajansa Salzburgin arkkipiispa. Salzburgin työvuosina (1773-1781) sävelletty kirkkomusiikki käsittää mm. useita messuja, perinteiseen viisiosaiseen messumuotoon ja -tekstiin tehtynä. Teokset olivat pääosin missa brevis (lyhyt messu) -tyyppisiä n. puolen tunnin mittaisia kokonaisuuksia, eivätkä ne kuulu Mozartin keskeiseen tuotantoon muutamaa poikkeusta (mm. ”Kruunajaismessu”) lukuun ottamatta. Arkkipiispalle sävelletty musiikki tuntuu todellakin olleen tuolloin vasta aikuistuvan säveltäjämestarin pakkopullaa.

Savonlinnan Oopperajuhlien ensi kesän ohjelmistossa oleva Messu c-molli ei kuulu noiden edellä mainittujen kirkkoteosten joukkoon. Toistuvien työnantajansa kanssa käytyjen riitojen jälkeen Mozart irtisanoutui Salzburgin työpaikastaan, muutti Wieniin, rakastui, meni naimisiin ja sai uudessa kotikaupungissaan heti melkoista menestystä uusimman oopperansa (Ryöstö seraljista v. 1782) ansiosta. Samoihin aikoihin hän oli myös alkanut kirjoittaa uutta musiikkia messutekstiin. Historiankirjat eivät ihan tarkasti pysty kertomaan varsinaista syytä uuden messumusiikin säveltämiselle, mutta tosiasia on se, että kun Mozart syksyllä 1783 palasi Salzburgiin tuoreen vaimonsa Constanzen kanssa, hän toi mukanaan puolivalmiin messun, joka sellaisenaan siellä myös esitettiin. 

On arveltu, että Mozart kenties halusi uuden, vaikkakin vain osittain valmiina olevan sävellyksen avulla lepytellä isäänsä, joka ei ollut antanut pojalleen avioliittolupaa. Toisen teorian mukaan uutta messua olisi alettu säveltää erityisesti Constanzea ajatellen, olihan tämä ilmeisen lahjakas ja taitava sopraanolaulaja ja lauloi sopraano-osuudet myös Salzburgin kantaesityksessä. Voihan myös olla, että Mozartin tarkoituksena oli tämän musiikin avulla esitellä vaimonsa musiikilliset taidot paitsi isälleen, myös muille salzburgilaisille.

Niin tai näin, merkillepantavaa kuitenkin on nimenomaan sopraanolle kirjoitetun musiikin olennaisen tärkeä osuus messukokonaisuudessa. Molemmat laajat soolonumerot, Laudamus te ja Et incarnatus est ovat mitä hienointa Mozart-musiikkia ja on helppo kuvitella, että nuori ja oletettavasti ainakin tuolloin vieläkin tosirakastunut Mozart sävelsi ne vaimonsa lauluääntä ja sen mahdollisuuksia ajatellen. Jos tämä pitää paikkansa, on todettava ihan yksikantaan, että Constanze (os. Weber) oli teknisesti taitava ja laajaäänialainen sopraano, sen verran haastavaa materiaalia varsinkin viimemainittuun numeroon Mozart on sopraanolle kirjoittanut. 

Kuten tuli jo todettua, Salzburgin kantaesityksen aikaan Messu c-molli oli pahasti keskeneräinen ja sellaiseksi se myös jäi. Vaikka Mozart täydensikin sävellystään myöhemmin, ei siitä koskaan tullut valmista, koko messutekstikokonaisuutta sisältävää teosta. Kuten säveltäjämestarin viimeiseksi jäänyttä sävellystä, Requiemia, myös c-molli-messua on täydennetty ja orkestroitu myöhemmin, mutta kyllähän se messumuotoa ajatellen torso on ja sellaisena pysyy: uskontunnus, Credo, on kirjoitettu vain noin puoliväliin saakka ja viimeinen, Agnus Dei -osa puuttuu kokonaan. 

Samoin musiikillisesti, paitsi puutteellista orkestraatiota, myös solistiosuuksia ajatellen teos tuntuu keskeneräiseltä. Aiemmin mainittujen sopraanosoolojen (mukana myös yksi kahden sopraanon duetto) keskeisyys korostuu myös siinä, että mieslaulajille Mozart ei ehtinyt kirjoittaa kokonaisuuteen kovinkaan paljoa. Bassosolistin osuus on suorastaan epäkiitollinen, onhan hän mukana ainoastaan teoksen päättävässä Benedictus-solistikvartetissa, eikä tenorillakaan ole yhtä tertsettoa enempää laulettavaa.

Kaikkine puutteineenkin Messu c-molli on musiikillisesti aivan upea teos, joka Requiemin rinnalla on lunastanut paikkansa Mozartin suosituimpien ja eniten esitettyjen kirkkomusiikkisävellysten joukossa. Se, mitä Mozart jälkeensä tämän teoksen osalta jätti, ja jota myöhemmät sukupolvet ovat viimeistelleet, on kuulijan kannalta todella nautinnollista vastaanotettavaa. Vaikka soolonumerot ovatkin olennaisia, kyllähän kirkkomusiikkiteosten keskiössä ovat myös kuoro-osuudet ja kylläpä kuorolle onkin kirjoitettu hienoa, haastavaa, mutta myös äärimmäisen kiitollista laulettavaa. Sekakuoron 4-ääninen peruskokoonpano laajenee usein viisiääniseksi tai 8-ääniseksi kaksoiskuoroksi. 

Ensikesäinen c-molli-messun esitys lauletaan ja soitetaan 30 vuotta sitten kuolleen entisen taiteellisen johtajamme Matti Talvelan muistoksi ja tullee toteutukseltaan olemaan niin upea, kuin se yleensä ottaen ”savonlinnalaisin” voimin mahdollista on. Konserttipaikkana erityisesti Talvelalle niin tärkeä Kerimäen jättimäinen puukirkko, kuorona Savonlinnan Oopperajuhlakuoro, orkesterina Savonlinnan Oopperajuhlaorkesteri, solistikvartetti Tuuli Takala, Marjukka Tepponen, Jussi Myllys ja Sami Luttinen on todellista suomalaista kärkikaartia ja kapellimestarina erityisesti viime aikoina monella tavoin vahvasti esillä ollut monilahjakkuus Jaakko Kuusisto. Aika täydellistä, sanoisin!

Oman kuriositeettinsa messun esitykselle antaa myös se tosiseikka, että kaikki neljä solistia ovat Savonlinnan Oopperajuhlakuoron entisiä laulajia. Komea todiste siitä, että SOJK todellakin on solistihautomo, jollaiseksi sen aiemmassa blogissani olen nimennyt.

Itse odotan tältä esitykseltä todella paljon, omassa kesäkalenterissani se on eittämättä eräs festivaalikautemme musiikillisia kohokohtia. Erityisen kiinnostavaa on kuulla viimekesäisiä Faust-produktiomme Margaretoja, Tuulia ja Marjukkaa yhdessä ja mm. sitä, miten heidän helisevät sopraanonsa sulautuvatkaan toisiinsa Domine-osassa. 

Ja jos joku kuuntelutärppi tämän konsertin tiimoilta pitää vielä antaa, on se ehdottomasti tuo Mozartin oletettavasti Constanze-vaimolleen säveltämä Et incarnatus est -osa. Vaikka säveltäjä itse kenties olisikin viimeistelyssään (jos siis teoksen olisi viimeistellyt) orkestroinut kyseisen osan jotenkin täyteläisemmäksi, on sen nykyinen, aika ohut soitinnus hieno tilaisuus neljän taitavan solistin; sopraanolaulajan, huilistin, oboistin ja fagotistin yhteistyölle. Sitä, kuinka taitavasti Mozart tässä osassa onkaan sulauttanut lauluäänen osaksi puupuhaltimia, ei voi kuin ihailla.

Jos teosta ei tunne entuudestaan, jo pelkästään tuo osa kannattaa kuunnella vaikkapa osana pääsiäisen viettoa. Kuunnella, vaikuttua, ihastua ja päättää sitten tulla kuuntelemaan tuo sama elävänä esityksenä ensi kesänä Kerimäen kirkkoon. Et incarnatuksen kahdeksanminuutisen lisäksi kun tarjolla on niin paljon muutakin, ja kuten on tullut jo todettua: ihan ihaninta Mozartia.

Italialaisen buffo-oopperan varhaisromanttinen helmi, Sevillan parturi ja sen vanhempi kumppani, Figaron häät (Olli Tuunanen)

Gioachino Rossini (1792-1868) mainitaan usein ensimmäisenä, kun luetellaan italialaisen oopperataiteen ehkä kaikkein hedelmällisimmän ajanjakson, romantiikan tyylikauden merkittäviä säveltäjiä. Monesti esille nostetaan ainakin viisi tärkeää nimeä, joita ovat Rossinin lisäksi Gaetano Donizetti, Vincenzo Bellini, Giuseppe Verdi ja Giacomo Puccini. Kaikki he ovat jääneet oopperakirjallisuuden historiaan useiden edelleen suosittujen mestariteostensa ansiosta. 

Edellä mainitusta viisikosta varsinkin Rossinille ja Donizettille oopperoiden säveltäminen tuntui olevan erityisen helppoa ja nopeaa; uusia kantaesityksiä syntyi nopeimmillaan kuukauden, kahden välein. Osin moiseen työskentelytahtiin vaikutti toki myös se, että tuon ajan tapojen mukaisesti molemmat hyödynsivät uusissa teoksissaan jo aiemmin sävellettyä materiaalia, aarioita ja laajempiakin kohtauksia, vain tekstiä uuteen librettoaiheeseen sopivaksi muokaten.

Vuonna 1816 kantaesityksensä saanut koominen ooppera (melodramma buffo) Il barbiere di Siviglia, Sevillan parturi on Rossinin neljänkymmenen oopperan kokonaistuotannosta seitsemästoista. Aiemmin säveltämiensä teosten ansiosta hän oli tuolloin jo saavuttanut vankan suosion paitsi kotimaassaan, myös muualla Euroopassa. 

Sevillan parturin libretto perustuu ranskalaisen kirjailijan Pierre-Augustin Caron de Beuamarchais’n näytelmään, joka oli sävelletty oopperaksi jo muutaman kerran aiemminkin; aikansa tunnetuin versio oli Giovanni Paisiellon tekemä ja myös Rossinin hyvin tuntema. Beaumarchais’n kolme Figaro-aiheista näytelmää olivat innoittaneet oopperasäveltäjiä enemmänkin, tärkeimpänä esimerkkinä Wolfgang Amadeus Mozartin v. 1786 säveltämä näytelmätrilogian toinen osa, Figaron häät. 

Vanhempien mestareiden teosten suosio ei kuitenkaan pelottanut Rossinia, vaan hän tarttui tähän suosittuun aiheeseen ja sävellystyöhön ryhdyttyään teos syntyi hänelle tyypilliseen tapaan sujuvasti ja nopeasti, legendan mukaan jopa 13 päivässä. Ja vaikka Sevillan parturin kantaesitys Roomassa ei ihan onnellisimpien tähtien alla sujunutkaan, teos osoittautui hyvin nopeasti todelliseksi yleisönsuosikiksi ja sitä alettiin esittää ympäri oopperamaailman. Edelleenkin se on Rossinin oopperoista suosituin ja esitetyin.

Tyylillisesti Sevillan parturi nojaa vielä vahvasti klassisen kauden italiaiseen oopperaperinteeseen. Siinä on siis runsaasti cembalosäestyksellisiä resitatiiveja, joiden aikana tarinaa viedään vauhdikkaasti eteenpäin. Varsinkin aarioiden aikana juonen eteneminen puolestaan pysähtyy johonkin tiettyyn tunnelmaan tai ajatukseen ja niiden keskeisenä rakennusaineina ovat jo barokkiaikana vahvasti esillä olleet erilaiset musiikilliset korukuviot, koloratuurit. Vaikka Sevillan parturi usein luokitellaankin varhaisromanttiseksi oopperaksi, se on musiikillisesti lähempänä Mozartia kuin esim. Verdiä. Figaron häistä Sevillan parturiin on melkeinpä sama määrä vuosia kuin Parturista Nabuccoon (kantaesitys 1842), mutta Verdin dramaattisen intohimoinen sävelkieli ja ilman resitatiiveja etenevä musiikillinen tarinankerronta on Figaron häihin ja Sevillan parturiin verrattuna kuin täysin eri maailmasta. 

Jos Mozart ja hänen libretistinsä Lorenzo Da Ponte sisällyttivät Figaron häiden tekstiin koomisten ainesten lisäksi tummempiakin sävyjä, Rossinin ja libretisti Cesare Sterbinin yhteistyön tulos on aika klassinen buffo-ooppera. Kreivi Almavivan ja Rosinan rakkaustarina saa siis täyttymyksensä monien kommellusten, sekaannusten, väärinkäsitysten, valepukuihin pukeutumisten ja muiden farssinomaisten tapahtumien kautta. Melkeinpä kaikki keskeiset roolihenkilöt; Almaviva, Rosina, Figaro, Bartolo, Basilio ja Berta ovat enemmän tai vähemmän karikatyyrihahmoja, jos heitä vertaa merkittävän paljon moniulotteisempiin samannimisiin Figaron häät -oopperan henkilöihin.

Sevillan parturi ja Figaron häät, näytelminä kronologisesti siis tässä järjestyksessä, ovat joka tapauksessa mainio pari oopperakirjallisuudessa, niin paljon niillä ainakin minun mielestäni on yhteistä, paitsi roolihenkilöidensä, myös musiikkinsa takia. Tottahan toki molemmilla mestareilla on oma tunnistettava sävelkielensä, eikä Rossini varmastikaan pyrkinyt Mozartia matkimaan, vaikka hän wieniläismestarin musiikin hyvin tunsikin ja sitä arvosti. ”Hän oli nuoruuteni ihanne, kypsien vuosieni epätoivon aihe ja vanhuuteni lohtu” on Rossini suhteestaan Mozartiin tiettävästi lausahtanut. Olisi todella mielenkiintoista joskus kuulla ja nähdä nämä teokset peräkkäisinä iltoina (peräkkäin saman päivän aikana voisi olla vähän liian kova pala sekä esittäjille että kuulijoille) samalla lavalla, samoissa puvuissa ja lavastuksissa, saman ohjaajan työstäminä. Laulajia toki pitäisi hieman vaihtaa, koska esim. Almaviva on Mozartin teoksessa baritoni ja Rossinilla tenori, mutta sopivan samankokoisin solistein samalla tavalla maskeerattuina tämäkään ei olisi mikään ongelma.

Oletan, että näin lienee joskus jossain tehtykin, niin itsestään selvältä tämä ajatus tuntuu. Mutta jos ei ole, oheinen idea on vapaasti hyödynnettävissä. Pitääkin keskustella asiasta tulevan taiteellisen johtajamme Ville Matvejeffin kanssa… Noh, ehkäpä tämä teospari ei kuitenkaan ole sellaista Olavinlinnan perusohjelmistoa, että ne molemmat saman festivaalikauden aikana meillä esillä tulevat olemaan, eivät ainakaan omina tuotantoina.

Figaron häät on ollut Oopperajuhlien ohjelmistossa vierailutuotantona parikin kertaa, mutta tuleva kesä on se ensimmäinen, jolloin Sevillan parturipuoti pystytetään Olavinlinnan lavalle, lavastaja Antti Mattilan piirustusten mukaisesti. Sevillan parturin myötä myös Savonlinnan Oopperajuhlien ohjelmistohistorian säveltäjäluettelo saa uuden nimen, yhtään Rossini-oopperaa ei Oopperajuhlilla ole aiemmin kuultu eikä nähty. Ohjelmistossamme on kaiken kaikkiaan hyvin harvoin ollut tarjolla koomista oopperaa, omana tuotantona Olavinlinnassa ei oikeastaan koskaan aiemmin. Siksikin Il barbiere di Siviglian ensi-iltaan kohdistuu erityisen suurta odotusta ja mielenkiintoa. Ohjaaja Kari Heiskanen on luvannut meille aidon farssin kaikkine siihen liittyvine tykötarpeineen. Mitä tämä lupaus sitten käytännössä tarkoittaneekaan, sen näemme ja kuulemme heinäkuussa.

Savonlinnan Oopperajuhlakuoro, solistihautomo (Olli Tuunanen)

Savonlinnan Oopperajuhlakuoron riveissä on festivaalin toisesta tulemisesta, vuodesta 1967 lähtien ollut oikeastaan aina nuoria laulunopiskelijoita, jotka ovat kehittymässä kohti solistiuraa. Monille SOJK-vaihe on saattanut olla jopa käänteentekevä kokemus, se viimeinen iso hyppäys opiskelijasta solistitehtäviin.

Vuoden 1967 kuorossa lauloivat mm. Jorma Hynninen ja Matti Salminen. Viimemainittu sai jo tuolloin pientä esimakua tulevasta, Fidelio-oopperan 2. vangin muutaman repliikin soolo-osuuden myötä. Oheinen kuva vuoden 1968 Trubaduurin kuorolaisista Azucenaa laulaneen Raili Kostian taustalla esittelee meille Hynnisen ja Salmisen lisäksi myös kolmannen tulevan Savonlinnan ja Kansallisoopperan vakiosolistin, Jorma Falckin.

Kuoromiehet Raili Kostian takana: Salminen, Hynninen ja Falck. 

Savonlinnan Oopperajuhlien nykyinen taiteellinen johtaja, suomalaisista tenorilaulajista kaikkein komeimman kansainvälisen uran tehnyt Jorma Silvasti tuli Savonlinnan oopperakuoroon (kuoron tuolloinen virallinen nimi) ensimmäisen kerran kuusitoistavuotiaana koulupoikana Sallisen Ratsumiehen kantaesityskesänä v. 1975. Sibelius-Akatemian lauluopintojen alkaessa viisi vuotta myöhemmin Jorma oli siis jo rutinoitunut oopperakuorolainen, eikä olekaan ihme, että lauluopinnot Helsingissä jäivät yhteen lukukauteen ammattilaisuran käynnistymisen myötä. Ensin kiinnitys Kansallisoopperan, sitten Frankfurtin oopperan kuoroon, ensimmäinen solistikiinnitys Krefeldin oopperaan, paluu Savonlinnaan ja Timo Mustakallio -laulukilpailun voitto 1982. Siitä vielä vuosi ja Jorma oli valmis, 24-vuotiaana, laulamaan Taikahuilun keskeistä tenoriroolia, Taminoa, jonka hän omien sanojensa mukaan oli kuorovuosinaan oppinut ulkoa Kimmo Lappalaista kuunnellessaan.

7. mieskuorolainen vasemmalta, lippalakkipäinen poika: Kyllä, se on Jorma Silvasti omaksumassa solistilaulamisen mallia Heikki Toivaselta.

Jorma Silvastin urakehitys oli toki suoraviivaisen nopea, mutta muuten ei siis lainkaan poikkeuksellinen. Koska itse lauloin Oopperajuhlakuorossa yhtäjaksoisesti yli 20 vuotta ja senkin jälkeen organisaation muihin töihin siirryttyäni olen ollut tiiviissä yhteydessä kuoroon, olen päässyt kirjaimellisesti vierestä seuraamaan useita vastaavia tapauksia. Juha Kotilainen ja Jukka Rasilainen tulivat kuoroon vuotta minua myöhemmin, Jyrki Korhonen siitä parin vuoden kuluttua ja sitten vuosi toisensa jälkeen uusia nuoria kasvoja, jotka yhden tai muutaman kuorovuoden jälkeen poistuivat niistä ympyröistä. Joku lähti ulkomaisille lavoille, joku kiinnitettiin Kansallisoopperaan ja itse asiassa aika moni palasi jonkun vuoden kuluttua takaisin Olavinlinnaankin, nyt solistitehtävissä. Raimo Sirkiä, Ulla Sippola, Lilli Paasikivi, Timo Kuusisto, Anna-Kristiina Kaappola, Heikki Kilpeläinen, Aki Alamikkotervo, Juha Riihimäki, Ritva-Liisa Korhonen, Petri Lindroos, Jussi Myllys, Sami Luttinen, Laura Nykänen, Juha Uusitalo… Muun muassa heidät kaikki minä opin tuntemaan ensin kuorokavereina Olavinlinnan lavalla, myöhemmin vasta solisteina.

Jo pelkästään kotimaisten laulukilpailujen osallistujalistoja, usein myös palkittujen luetteloa katselemalla Savonlinnan Oopperajuhlakuoron merkitys solistihautomona korostuu. Oopperajuhlien yhteydessä järjestettävän Timo Mustakallio -laulukilpailun palkituissa kyseinen teema nousee jopa poikkeuksellisen vahvasti esiin. Edellä mainituista löytyvien Mustakallio-menestyjien lisäksi mm. Laura Pyrrö, Marjukka Tepponen, Miina-Liisa Värelä, Markus Nieminen, Jussi Merikanto, Hanna Rantala, Alina Heikkilä (nyk. Koivula), Tuuli Takala, Pihla Terttunen ja Markus Suihkonen ovat kaikki entisiä SOJK-laulajia.

Myös tämänvuotisia Lappeenrannan laulukilpailuja seurasin jopa hieman ylpeänä, olivathan mm. kaikki semifinaaliin selviytyneet mieslaulajat ”meikäläisiä”, naisten finaalissa heitä oli kolme: jo mainitun Alina Koivulan lisäksi Annika Leino ja Irina Nuutinen, joka jatkaa kuoron riveissä myös ensi kesänä.

Eikä SOJK ole ollut solistihautomo pelkästään suomalaisille nuorille laulunopiskelijoille. Jo neljännesvuosisadan ajan Savonlinnan Oopperajuhlakuoro on ollut kansainvälinen ryhmä, enimmillään sen riveissä on saman kauden aikana laulanut kuorolaisia kolmestatoista eri maasta. Suomalaisten laulajien lisäksi suurin ryhmä on tullut etelästä, Eestistä. Niinpä kun viime syksynä piipahdin Estonia-teatterissa nauttimassa kyseisen oopperatalon ja José Curan yhteistyön tuloksena syntynyttä Lännen tyttö -oopperaa, oli mukava katsella lämpiössä talon solistien kuvagalleriaa. Kuvaston uusimpina jäseninä komeilivat tutut kasvot: tenori Mehis Tiits ja basso Raiko Raalik, jotka molemmat lauloivat vielä viime kesänä Olavinlinnassa kuorolaisina. Toistaiseksi merkittävimmän kansainvälisen uran tehnyt eestiläinen entinen SOJK-laulaja on eittämättä kaikki keskeisimmät eurooppalaiset oopperanäyttämöt valloittanut Ain Anger. Siinä on upea basso, jonka paluuta Olavinlinnaan ainakin minä mieluusti toivon ja odotan!

Uusia solistikuvia Estonia-teatterin lämpiön seinällä.

Miksi Savonlinnan Oopperajuhlakuorosta on muodostunut mainitun kaltainen nuorten laulajien koulutuskeskus? SOJK on ainakin Suomessa ainutlaatuinen kasvu- ja kehitysympäristö nuorelle laulajalle. Missään muualla maassamme ei kenties parikymppinen, vasta opintojensa alkutaipaleella oleva laulunopiskelija pääse niin syvästi sisälle huippuluokan oopperantekemisen ytimeen! Suuri lava, upea akustiikka, Olavinlinnan ainutlaatuinen tunnelma, kansainvälisen tason produktiot mestariohjaajineen ja -kapellimestareineen, ja ennen kaikkea: merkittäviä kansainvälisiä lavoja kiertävät maineikkaat laulajat yhdistettynä nuoriin tulokkaisiin. On ihan selvää, että tämä ympäristö antaa nuorille laulajille jotakin sellaista, jota ei minkään musiikkikorkeakoulun laulutunneilta tai opiskelijaproduktioista löydä. Ilta illan jälkeen sekä harjoitus- että esityskaudella he pystyvät imemään vaikutteita laulutaiteen korkeimmalta tasolta. Ääniluokasta ja -tyypistä riippumatta nuorille opiskelijoille ”lauletaan eteen” sellaista mallia, josta kannattaa ottaa oppia ja jota kohti omaa laulamistaan suunnata. Jorma Silvastin Taminon roolin opiskelu Kimmo Lappalaisen johdolla (Lappalaisen sitä itse tietämättä) on tästä konkreettinen esimerkki.

Hyvin todennäköisesti Savonlinnan Oopperajuhlakuoron tämänvuotisessakin kokoonpanossa laulaa joku tulevaisuuden oopperasolisti. Osa nykyisistä kuorolaisista on jo tähän mennessä laulanut rooleja niin Kansallisoopperassa, Estonia-teatterissa kuin hieman pienemmissä produktioissa ”maakunnissa”. Jorma Silvastin linjauksena on ollut miehittää mahdollisuuksien mukaan kesän tuotantoja niin, että joitakin rooleja annetaan nimenomaan nykyisten kuorolaisten laulettavaksi. Näin on myös tulevana kesänä, jolloin kaikissa kolmessa omassa tuotannossamme tullaan kuulemaan solisteja kuoron riveistä. Hieno periaate, jossa Jorma jatkaa Savonlinnan Oopperajuhlien menneiden vuosikymmenien perinnettä, ja joka omalta osaltaan pitää huolta siitä, että SOJK:n rooli solistihautomona säilyy!

Savonlinnan Oopperajuhlakuoron kauden 2019 1. kuoroleirillä bassojen eturivin laitimmaisena Henri Uusitalo: Kansallisoopperan roolidebyytti (Vanginvartija Toscassa) tehty, Lappeenrannan laulukilpailujen semifinaaliin ylletty, mutta tuleva kesä tehdään töitä Olavinlinnassa kuorolaisena.