Olen Leevi Räsänen ja pidän oopperablogia uutuusproduktio Rigoletton valmistumisesta aina kesäkuun alusta kenraaliharjoitukseen saakka.
Kuulumisia kesäkuun harjoituksista
Kesä
on monella vasta alussa, mutta oopperaharjoituksissa ollaan jo pitkällä. Joka päivä
Olavinlinnassa, Talvisalon koululla, XAMK:in tiloissa, Samiedulla sekä OKL:llä harjoitellaan
eri kokoonpanoilla eri kohtauksia eri oopperoista. Tekijöilleen taiteen
tuottaminen on työtä: välillä pohdin, kyllästyvätkö he koskaan? Tuleeko
esimerkiksi monia kertoja Rigoletton ja Falstaffin nimiroolia tehneelle Kiril
Manoloville koskaan motivaatiohukkaa, vai onko työ joka kerta yhtä antoisaa ja
upeaa? Tuskinpa oopperalaulajat muuten tähän työhön olisivat ryhtyneet.
Esiintyminen on yksi voimaannuttavimmista ja ainutlaatuisimmista asioista, mitä
tiedän. Jo muutamien kymmenien katsojien kokoiselle yleisölle nostaa
adrenaliinin pintaan ja antaa voimaa jatkaa taiteen tekemistä, mutta vielä kun
katsomoa täyttää 2000-päinen väkijoukko ja lopulta puitteina on vanha
keskiaikainen linna, voin vain kuvitella kuinka hienoa lavatähtenä on olla. Tällaiseen
kokemukseen pientä kosketuspintaa saavat jo näyttämöavustajat, joista useimmat
ovat paikallisia nuoria. Vaikka joukossa on monenlaista porukkaa - osalle
oopperassa avustaminen on kesätyö muiden joukossa - niin osalle kuitenkin se saattaa olla
ensimmäinen kosketus pitkäaikaiseen haaveeseen parrasvaloissa, oli näkymissä sitten
ura tanssin, musiikin tai teatterin saralla.
Olin
seuraamassa Rigoletton harjoituksia mm. 9. kesäkuuta harjoitusperiodin ollessa
vielä melko alussa. David McVicar oli jo täydesssä vauhdissa ohjaamassa
tanssijoita ja Gildaa (Mari Rantala). ”You hate Rigoletto!” hän karjuu;
Tunteita ei näyttämötyön lisäksi säästellä ohjauksessakaan, mikä sinällään käy
järkeen. Miten rakennettaisiin tunteiden paloa näyttämölle, ellei ohjaaja
omalla esimerkillään näyttäisi, mitä hakee? Ohjauksessaan hän muutenkin usein
asettuu ikään kuin esiintyjien sijaan lavalle simuloimaan heidän toimintojaan,
jotta esiintyjät itse voisivat helposti ymmärtää mitä haetaan. Tanssijoita
venytetään Rigolettossa äärirajoille: he esiintyvät niin vampyyreinä kuin
raivoisina, kiihtyneinä eläiminäkin.
Usein
symboliikka on oopperaohjauksissa, -lavastuksessa ja -puvustuksessa läsnä jollain
tapaa enemmän tai vähemmän. Tässä ohjauksessa niin tanssijat kuin
kuorolaisetkin luovat liikkeellään, äänillään ja toiminnallaan ikään kuin
toisen kerroksen koko tarinaan: he viestivät roolihahmojen tunteita ja pelkoja,
henkilöiden välisiä suhteita ja ylipäätään vahvistavat kussakin tehtävässään
eri roolihahmojen toimintaa. Välillä liikuntasalissa tapahtuvia harjoituksia
seuratessa tuntuu, että lavaäänet ja tanssijoiden villi läähätys, nauru tai
riekunta peittävät alleen kaiken musiikin, mutta Olavinlinnan näyttämöllä akustiikka
tukee laulua ja orkesteria niin hyvin, että muu häly enimmäkseen kaikkonnee
korkeiden muurien suojiin.
Lavalle
kaikki eri tilat luodaan lavasteina olevien puolikaariseinien avulla. Näitä pyörillä
liikkuvia seiniä käännellään ja väännellään eri muodostelmiin eri kohtauksissa
ja täytyy vain ihailla lavastajien työtä tässä. Ei ole helppoa luoda
lavaratkaisua niin monissa eri paikoissa tapahtuvaan kolmetuntiseen
spektaakkeliin, jossa katsojille pitäisi olla melko löyhälläkin
oopperantuntemuksella selkeää, missä eri paikoissa kohtaukset tapahtuvat. Tässä ollaan Olavinlinnassa mielestäni
lähes poikkeuksetta onnistuttukin; sen ovat osoittaneet useat legendaariset
lavastukset, kuten Oopperajuhlien Macbeth, Aida ja Carmen.
Viikkoa myöhemmin ollessani harjoituksia katsomassa, oli liikuntasalin seinälle ilmestynyt valokuvia lavasteista Olavinlinnan näyttämöllä. Muurit ovatkin kolme kertaa näitä muureja korkeampia! Olin äimistynyt ja nyt todella odotan, miltä lopullinen versio Rigolettosta valoineen ja kaikkine pukuineen tulee näyttämään.
Kaikissa
harjoituksissa apulaiskapellimestari ei ole paikalla ja silloin hänen roolinsa
ottaa harjoituspianisti, joka antaa laulajille tärkeimmät iskut. Siis vielä sen
lisäksi, että hän koko ajan soittaa ja myös välillä laulaa puuttuvia rooleja.
Silti harjoituspianistit saavat harvoin tunnustusta julkisuudessa, vaikka ilman
heitä ei harjoituksista yksinkertaisesti tulisi mitään. He ovat yksi niistä lukuisista
paloista, joita koko oopperaproduktion taustalle kuuluu, mutta joista suurin
osa katsojista ei tiedä tuon taivaallista. He tuntevat oopperat ja kielet,
joilla lauletaan, mutta niin kyllä tuntevat ohjaajatkin. David sanoo
ohjanneensa Rigoletton 4 kertaa, joten ei ihme, että hän muistaa libreton lähes
kokonaan ulkoa ja välillä jopa laulaa mukana.
15.
päivä harjoituksia seuratessani muutenkin touhua ja tohinaa oli melko lailla
enemmän, ja meininki aivan erilainen kuin silloin viikkoa aikaisemmin. Tulin
paikalle vain pari minuuttia ”myöhässä”, mutta salissa harjoitukset olivat jo täysillä
käynnissä, kun hipsin varpaillani salin reunaa myöten etsimään itselleni
istuinsijaa. Näinkin lyhyessä ajassa kaikki kuulostaa ja näyttää jo paljon
sulavammalta. Teosta tuntien voin laulun seasta mielessäni jo kuulla koko
suuren orkesterin eri instrumentteineen. Nyt harjoituksissa on mukana myös
nimiroolin laulaja, viime vuonna Falstaffin nimiroolia oopperajuhlilla laulanut
Kiril Manolov, lieköhän juuri hänestä tullut koko työryhmälle uudenlaista
energiaa.
Koko
ajan enemmän huomaan, kuinka erilaisia oopperat voivat eri ohjaajien,
koreografien, lavastajien ja kapellimestareiden käsissä olla. Eihän Verdin
partituurissa lue mitään tästä lavalla tapahtuvasta! Usein nimiroolien ja
muiden suurten ja tunnettujen roolien laulajat saavat lavalla kapellimestarin
ohella suurimman kunnian ja kiitoksen - minun mielestäni myös ohjaajaa ja
apulaiskapellimestaria, sekä harjoituspianistia että kaikkia muitakin
taustajoukkoja tulisi kiittää vähintäänkin samalla mitalla. Tosin eihän kukaan
näistä taiteilijoista tätä työtä tee ainoastaan maineen tai kunnian takia, vaan
kutsumuksesta ja intohimosta.
Vuorossa
on II näytöksen Rigoletton kuuluisa sisääntulo: ”La rà, la rà, la la…”. Jäädyn
hetkeen kuuntelemaan tuota täyteläistä ja uhkaavaa jylinää joka tämän miehen
keuhkoista lähtee: ei häntä turhaan kehuta ja sen tiedän jo viimevuotisen
Falstaffinkin perusteella. Kiinnitän nyt huomiota erityisesti myös
lavasteisiin, joiden pintarakennetta aikaisemmin pohdin. Kaikki on taidokkaasti
ja todella aidontuntuisesti käsitelty ruosteisen metallin näköiseksi, vaikka
oikeasti lavasteet ovat jotain paljon kevyempää. Erityisen aidoilta näyttävät pöytien
ja tuolien jalat, kuten kuvasta näkyy. Kokeilematta pintaa itse, ei sitä voisi
erottaa aidosta. Vaikkei suurelta Olavinlinnan lavalta perimmäisiin penkkeihin
kaikkea täydellisesti näekään, on silti tärkeää, että lavasteet ja puvut ovat
laadukkaita; Tiedän itsekin, että etupenkistä yksityiskohdat voi aivan toden
teolla erottaa.
Ennen
oopperajuhlien alkua ehdin todennäköisesti seuraamaan enää muutamia
harjoituksia, mutta juuri loppupään pääharjoituksia ja kenraaliharjoituksia
todella odotankin; hienosäätöä ja täydellisyyttä hipomista. Pian alkavat jo
minunkin työni oopperajuhlilla, tuntuu ihanalta palata Olavinlinnaan töihin.
Monilta linnassa eri tehtävissä työskennelleiltä ystäviltäni olin kuullut jo
ennen viime kesää - ensimmäistä kesääni Olavinlinnassa töissä - kuinka hyvä meininki
töissä on, ja millainen pieni yhteisö Oopperajuhlien rakentajien ympärille aina
kesäsesongiksi muodostuu. Tästä olen täysin samaa mieltä: parempaa kesätyöpaikkaa
en juuri osaisi kuvitella.
Mukavaa
oopperakesän alun odottelua ja musiikin iloa toivottaa
Leevi
P.S.
Tavataan oopperoiden väliajalla Olavinlinnan yläterassilla!