keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Timo Mustakallio -laulukilpailu (Olli Tuunanen)

Tämänvuotisen Timo Mustakallio -laulukilpailun varsinaiset osanottajat on Helsingissä 9.5. pidetyn esikarsinnan jälkeen valittu. 15 nuorta laulajaa; 5 sopraanoa, 4 mezzosopraanoa, 1 tenori ja 5 baritonia valmistautuvat tällä hetkellä kukin tahollaan heinäkuiseen koitokseen. Nykysuuntauksen mukaisesti bassoja ei joukkoon tälläkään kertaa ole löytynyt.

Oopperalaulaja Timo Mustakallio perusti vuonna 1973 nimeään kantavan rahaston edistämään suomalaista laulutaidetta. Rahaston näkyvin toimintamuoto oli järjestää vuosittain Savonlinnan Oopperajuhlien yhteydessä suomalaisille nuorille laulajille suunnattu laulukilpailu. Timo Mustakallio oli Martti Talvelan hyvä ystävä ja edellisenä vuonna Savonlinnan Oopperajuhlien taiteellisen toimikunnan puheenjohtajaksi valitun Talvelan vaikutus lienee ollut merkittävä myös laulukilpailun perustamispäätöksessä. 

Ensimmäinen Timo Mustakallio -laulukilpailu järjestettiin Savonlinnassa kesällä 1974. Heti alusta lähtien uusi kilpailu herätti suurta kiinnostusta sekä potentiaalisissa kilpailijoissa että yleisössä ja siitä muodostui hyvin nopeasti eräs Savonlinnan oopperakesän mielenkiintoisista ja suosituista vetonauloista Olavinlinnan oopperaesitysten rinnalla.

Kilpailun ensimmäisen vuosikymmenen ajan ystävykset Timo Mustakallio ja Martti Talvela muodostivat tuomariston kahdestaan. Tuomariparivaljakon päätöksenteolle oli noina vuosina ominaista nopeus ja määrätietoisuus: Tuskin viimeisenä laulaneen kilpailijan viimeiset sävelet olivat ehtineet vaientua, kun jo kuulutus kertoi tuomariston tulevan kertomaan kilpailun lopputuloksen. Paitsi nopeudestaan, tuomarikaksikko tuli tunnetuksi myös siitä, että kilpailusuorituksien kuuntelu ja arviointi tehtiin torilta hankitun mahtikokoisen mansikkalaatikon sisältöä tyhjentäen.

Mustakallion ja Talvelan päämääränä oli löytää jokaisen kilpailun lahjakkain ja kehityskelpoisin laulaja, ei välttämättä juuri sillä hetkellä paras ja valmein. Joskus tuomareiden päätöksiä jopa hieman kummeksuttiin, mutta useimmiten kilpailua seuranneet vuodet todistivat epäilyt turhiksi. Lähes kaikki ensimmäisen vuosikymmenen voittajat työllistyivät nopeasti oopperataloihin eri puolille Eurooppaa. Vuoden 1975 voittajan, Walton Grönroosin tilanne oli melkein kuin elokuvakäsikirjoituksesta: hän allekirjoitti sopimuksen Berliinin Deutsche Operiin heti kilpailun jälkeen!

Tuomaristo on puhunut, pulinat pois -periaatteen konkretisoi Timo Mustakallio itse eräänä kesänä äärimmäisen selkeästi ja yksinkertaisesti. Saavuttuaan ilmoittamaan kyseisen kilpailun lopputulosta hän totesi lyhyesti: ”Päätöksestä voidaan olla toistakin mieltä, mutta nämä ovat minun rahojani ja minä annan ne kenelle haluan!” Mikäli itse oikein muistan, tuona vuonna voittajaksi valittiin aiemmin lähinnä harmonikkamestarina tunnettu, vain hieman aiemmin klassiset lauluopinnot aloittanut tenori Raimo Sirkiä. Mustakallio-kilpailuvoiton jälkeen Sirkiän ura urkeni hyvin nopeasti Kielin ja Dortmundin oopperoiden kautta Suomen kansallisoopperaan ja Deutsche Oper am Rheiniin, Savonlinnan Oopperajuhlien pitkäaikaiseksi vakiosolistiksi ja sittemmin Oopperajuhlien taiteelliseksi johtajaksi. 

Timo Mustakallion kuolema marraskuussa 1984 muutti luonnollisesti myös laulukilpailun perusluonnetta merkittävästi, vaikka hänen lähiomaisensa perustivatkin v. 1986 Timo Mustakallio -säätiön laulukilpailuperinnettä jatkamaan. Kisan perustaja oli kuitenkin lopullisesti poissa tuomaristosta, eikä Martti Talvelakaan enää tuomaritehtäviin palannut. Siitä eteenpäin tuomariston kokoonpano on vaihdellut sekä henkilöittensä että jäsenistön lukumäärän osalta, eikä voittajankaan seuloutuminen muista finalisteista ole ihan 70-luvun nopeudella sujunut. Savonlinnan Oopperajuhlien taiteellinen johtaja on useimmiten johtanut myös Mustakallio-tuomaristoa ja hänen lisäkseen päätöstä on ollut tekemässä 1-3 oopperamusiikin ammattilaista; pääosin laulajia, mutta joskus myös kapellimestareita. Ensimmäinen nainen Mustakallio-kisan tuomaristossa oli Ritva Auvinen kesällä 1985.

Laulukilpailun 16 ensimmäistä vuotta se järjestettiin vuosittain. 1980-luvun lopulle tultaessa kilpailutoimikunta huomioi kuitenkin sen, että ihan joka kesä laulajien yleistaso ei ollut toivotun korkea. Tilanteeseen reagoitiin muuttamalla kilpailuväliksi kaksi vuotta. Merkittävän lisäarvon kilpailuun toi Savonlinnan Oopperajuhlien valtuuston kunniapuheenjohtajan Eero Rantalan perustama rahasto, josta on kesästä 1991 lähtien myönnetty toinen apuraha, ikään kuin kilpailun kakkospalkinto, sekin hyvin merkittävän suuruinen. Mustakallio-kilpailun palkinnot, tai oikeammin apurahat ovat itse asiassa rahallisesti varsin huomattavat: voittajalle 15 000 euroa ja kakkoselle, Rantala-apurahan saajallekin 10 000 euroa.

Timo Mustakallio -laulukilpailulle luonteenomaista on sen nopea tempo (melkein joka vuosi kilpailu on käyty yhden päivän aikana) ja laulettavan ohjelmiston aika suppea määrä. Sekä alku- että loppukilpailussa lauletaan pianosäestyksellä yksi laulu (lied tai vastaava) ja yksi ooppera-aaria. Koko kilpailuohjelmistoksi riittää siis neljä numeroa, ei enempää. Joidenkin muiden kilpailujen sijaan nyt ei siis kysytä mahdollisimman monipuolista eri tyylikausien tuntemista ja hallintaa tai arvioida useamman laulukielen ääntämistä. Ainakin periaatteessa kilpailun voi nykyäänkin voittaa aiemmin mainitsemani Raimo Sirkiän tavoin vasta opiskelujensa alkutaipaleella oleva lahjakkuus, jolla ei ole vielä kovin laajaa ohjelmistoa repertuaarissaan. Tämäkin osaltaan kertoo Mustakallion ja Talvelan perusajatuksesta: kilpailun avulla ei välttämättä haeta täydellistä osaamista, vaan lahjakkuutta, jonka äänessä on jotain sellaista, josta on lupa odottaa isoja asioita tulevaisuudessa.

Ja kyllähän useimmat Mustakallio-palkitut ovatkin vastanneet tuomariston odotuksiin kiitettävällä tavalla: suurin osa apurahan saajista on tehnyt ammattiuran oopperanäyttämöillä, useimmat heitä myös kansainvälisen uran. Merkillepantavaa on myös se, että kolmesta voittajasta (Walton Grönroos, Raimo Sirkiä ja Jorma Silvasti) on myöhemmin tullut Savonlinnan Oopperajuhlien taiteellinen johtaja. Aika näyttää saako tämä perinne jatkoa. Jos näin käy, olisiko tuolloin jo naisjohtajan vuoro? Tähän mennessä yhteensä 44 palkitusta (mukana myös Eero Rantala -apurahat) 29 on ollut naislaulajia. Onhan siinä ainesta, mistä valita…

tiistai 16. huhtikuuta 2019

Mozartin Messu c-molli, Kerimäen kirkossa Martti Talvelan muistoksi (Olli Tuunanen)

On todettu, että vaikka Wolfgang Amadeus Mozart (1756-1791) ei olisi säveltänyt mitään muuta kuin oopperaa, hän olisi jäänyt musiikin historiaan eräänä sen merkittävimmistä lahjakkuuksista. Kuten kaikki hyvin tiedämme, Mozartin sävellysluettelo on parinkymmenen oopperan lisäksi hämmästyttävän laaja ja monipuolinen ottaen huomioon säveltäjän melko varhaisen kuoleman. Ihmelapsi-Wolfgangin jo elämänsä ensimmäisen vuosikymmenen aikana alkanut tuotanto pitää sisällään melkeinpä kaikki tuon ajan olennaiset sävellysmuodot ja -tyypit. 

Oopperoiden lisäksi Mozart sävelsi sooloteoksia, kamarimusiikkia, konserttoja ja sinfonioita sekä tietenkin myös kirkkomusiikkia, olihan hänen ensimmäinen ja lopulta ainoa vakituinen työnantajansa Salzburgin arkkipiispa. Salzburgin työvuosina (1773-1781) sävelletty kirkkomusiikki käsittää mm. useita messuja, perinteiseen viisiosaiseen messumuotoon ja -tekstiin tehtynä. Teokset olivat pääosin missa brevis (lyhyt messu) -tyyppisiä n. puolen tunnin mittaisia kokonaisuuksia, eivätkä ne kuulu Mozartin keskeiseen tuotantoon muutamaa poikkeusta (mm. ”Kruunajaismessu”) lukuun ottamatta. Arkkipiispalle sävelletty musiikki tuntuu todellakin olleen tuolloin vasta aikuistuvan säveltäjämestarin pakkopullaa.

Savonlinnan Oopperajuhlien ensi kesän ohjelmistossa oleva Messu c-molli ei kuulu noiden edellä mainittujen kirkkoteosten joukkoon. Toistuvien työnantajansa kanssa käytyjen riitojen jälkeen Mozart irtisanoutui Salzburgin työpaikastaan, muutti Wieniin, rakastui, meni naimisiin ja sai uudessa kotikaupungissaan heti melkoista menestystä uusimman oopperansa (Ryöstö seraljista v. 1782) ansiosta. Samoihin aikoihin hän oli myös alkanut kirjoittaa uutta musiikkia messutekstiin. Historiankirjat eivät ihan tarkasti pysty kertomaan varsinaista syytä uuden messumusiikin säveltämiselle, mutta tosiasia on se, että kun Mozart syksyllä 1783 palasi Salzburgiin tuoreen vaimonsa Constanzen kanssa, hän toi mukanaan puolivalmiin messun, joka sellaisenaan siellä myös esitettiin. 

On arveltu, että Mozart kenties halusi uuden, vaikkakin vain osittain valmiina olevan sävellyksen avulla lepytellä isäänsä, joka ei ollut antanut pojalleen avioliittolupaa. Toisen teorian mukaan uutta messua olisi alettu säveltää erityisesti Constanzea ajatellen, olihan tämä ilmeisen lahjakas ja taitava sopraanolaulaja ja lauloi sopraano-osuudet myös Salzburgin kantaesityksessä. Voihan myös olla, että Mozartin tarkoituksena oli tämän musiikin avulla esitellä vaimonsa musiikilliset taidot paitsi isälleen, myös muille salzburgilaisille.

Niin tai näin, merkillepantavaa kuitenkin on nimenomaan sopraanolle kirjoitetun musiikin olennaisen tärkeä osuus messukokonaisuudessa. Molemmat laajat soolonumerot, Laudamus te ja Et incarnatus est ovat mitä hienointa Mozart-musiikkia ja on helppo kuvitella, että nuori ja oletettavasti ainakin tuolloin vieläkin tosirakastunut Mozart sävelsi ne vaimonsa lauluääntä ja sen mahdollisuuksia ajatellen. Jos tämä pitää paikkansa, on todettava ihan yksikantaan, että Constanze (os. Weber) oli teknisesti taitava ja laajaäänialainen sopraano, sen verran haastavaa materiaalia varsinkin viimemainittuun numeroon Mozart on sopraanolle kirjoittanut. 

Kuten tuli jo todettua, Salzburgin kantaesityksen aikaan Messu c-molli oli pahasti keskeneräinen ja sellaiseksi se myös jäi. Vaikka Mozart täydensikin sävellystään myöhemmin, ei siitä koskaan tullut valmista, koko messutekstikokonaisuutta sisältävää teosta. Kuten säveltäjämestarin viimeiseksi jäänyttä sävellystä, Requiemia, myös c-molli-messua on täydennetty ja orkestroitu myöhemmin, mutta kyllähän se messumuotoa ajatellen torso on ja sellaisena pysyy: uskontunnus, Credo, on kirjoitettu vain noin puoliväliin saakka ja viimeinen, Agnus Dei -osa puuttuu kokonaan. 

Samoin musiikillisesti, paitsi puutteellista orkestraatiota, myös solistiosuuksia ajatellen teos tuntuu keskeneräiseltä. Aiemmin mainittujen sopraanosoolojen (mukana myös yksi kahden sopraanon duetto) keskeisyys korostuu myös siinä, että mieslaulajille Mozart ei ehtinyt kirjoittaa kokonaisuuteen kovinkaan paljoa. Bassosolistin osuus on suorastaan epäkiitollinen, onhan hän mukana ainoastaan teoksen päättävässä Benedictus-solistikvartetissa, eikä tenorillakaan ole yhtä tertsettoa enempää laulettavaa.

Kaikkine puutteineenkin Messu c-molli on musiikillisesti aivan upea teos, joka Requiemin rinnalla on lunastanut paikkansa Mozartin suosituimpien ja eniten esitettyjen kirkkomusiikkisävellysten joukossa. Se, mitä Mozart jälkeensä tämän teoksen osalta jätti, ja jota myöhemmät sukupolvet ovat viimeistelleet, on kuulijan kannalta todella nautinnollista vastaanotettavaa. Vaikka soolonumerot ovatkin olennaisia, kyllähän kirkkomusiikkiteosten keskiössä ovat myös kuoro-osuudet ja kylläpä kuorolle onkin kirjoitettu hienoa, haastavaa, mutta myös äärimmäisen kiitollista laulettavaa. Sekakuoron 4-ääninen peruskokoonpano laajenee usein viisiääniseksi tai 8-ääniseksi kaksoiskuoroksi. 


Ensikesäinen c-molli-messun esitys lauletaan ja soitetaan 30 vuotta sitten kuolleen entisen taiteellisen johtajamme Matti Talvelan muistoksi ja tullee toteutukseltaan olemaan niin upea, kuin se yleensä ottaen ”savonlinnalaisin” voimin mahdollista on. Konserttipaikkana erityisesti Talvelalle niin tärkeä Kerimäen jättimäinen puukirkko, kuorona Savonlinnan Oopperajuhlakuoro, orkesterina Savonlinnan Oopperajuhlaorkesteri, solistikvartetti Tuuli Takala, Marjukka Tepponen, Jussi Myllys ja Sami Luttinen on todellista suomalaista kärkikaartia ja kapellimestarina erityisesti viime aikoina monella tavoin vahvasti esillä ollut monilahjakkuus Jaakko Kuusisto. Aika täydellistä, sanoisin!

Oman kuriositeettinsa messun esitykselle antaa myös se tosiseikka, että kaikki neljä solistia ovat Savonlinnan Oopperajuhlakuoron entisiä laulajia. Komea todiste siitä, että SOJK todellakin on solistihautomo, jollaiseksi sen aiemmassa blogissani olen nimennyt.

Itse odotan tältä esitykseltä todella paljon, omassa kesäkalenterissani se on eittämättä eräs festivaalikautemme musiikillisia kohokohtia. Erityisen kiinnostavaa on kuulla viimekesäisiä Faust-produktiomme Margaretoja, Tuulia ja Marjukkaa yhdessä ja mm. sitä, miten heidän helisevät sopraanonsa sulautuvatkaan toisiinsa Domine-osassa. 

Ja jos joku kuuntelutärppi tämän konsertin tiimoilta pitää vielä antaa, on se ehdottomasti tuo Mozartin oletettavasti Constanze-vaimolleen säveltämä Et incarnatus est -osa. Vaikka säveltäjä itse kenties olisikin viimeistelyssään (jos siis teoksen olisi viimeistellyt) orkestroinut kyseisen osan jotenkin täyteläisemmäksi, on sen nykyinen, aika ohut soitinnus hieno tilaisuus neljän taitavan solistin; sopraanolaulajan, huilistin, oboistin ja fagotistin yhteistyölle. Sitä, kuinka taitavasti Mozart tässä osassa onkaan sulauttanut lauluäänen osaksi puupuhaltimia, ei voi kuin ihailla.

Jos teosta ei tunne entuudestaan, jo pelkästään tuo osa kannattaa kuunnella vaikkapa osana pääsiäisen viettoa. Kuunnella, vaikuttua, ihastua ja päättää sitten tulla kuuntelemaan tuo sama elävänä esityksenä ensi kesänä Kerimäen kirkkoon. Et incarnatuksen kahdeksanminuutisen lisäksi kun tarjolla on niin paljon muutakin, ja kuten on tullut jo todettua: ihan ihaninta Mozartia.