Tapahtuipa seuraavaa nimeltä mainitsemattomassa oopperatalossa, nimeltä mainitsemattoman oopperan esityksessä.
Omaa istumapaikkaani edeltävälle riville, etuoikealleni istahti nelihenkinen perhe, näin oletin: isä, äiti ja kaksi poikaa. Toinen viimemainituista oli n. kymmenvuotias, toinen varhaisteinivuosiaan elävä. Nuorukaisten pukeutuminen ja koko yleisolemus viestitti hieman toisen tyyppisen musiikin harrastuneisuutta, mutta ilmeisesti oopperakin ainakin jonkin verran kiinnosti, oltiinhan lähdetty vanhempien mukaan, vieläpä uuden oopperatuotannon ensi-iltaan. Hienoa avarakatseisuutta nuorilta miehiltä, mahtavaa kulttuurikasvatusta vanhemmilta! Näin ajattelin, pientä seuruetta tarkastellessani.
Esityksen alettua jouduin tekemään uuden tilannearvion. Uuden tulkinnan mukaisesti näytti kuitenkin siltä, että perheen äiti oli halunnut tulla nauttimaan oopperaesityksestä, isä ja pojat olisivat ehkä mieluummin viettäneet iltaa jossakin muualla, kenties ihan toisenlaisten mielenkiinnon kohteiden parissa.
Vaikka miesväestä isä tuntuikin hyväksyvän tilanteen kaikkein parhaiten, hänenkin ruumiinkielestään pystyi päättelemään lievää merkittävämpää turhautumista. Toistuva vääntelehtiminen, kellon vilkuilu, käsiohjelman rullailu ja pudottaminen pari kertaa kolahtaen lattialle, kertoivat kyllä omaa kieltään miehen mietteistä. Toivottavasti vaimon osoittamat hellyydenosoitukset, poskensivelyt ja pieni päännojailu olkapäätä vasten kuitenkin herran tunnelmaa hieman kohottivat.
Perheen kuopus teki oman selkeän ratkaisunsa jo alkusoiton aikana. Hän käpertyi pieneksi keräksi istuimensa syleilyyn (miten ihmeessä mahtuikaan), oletettavasti sulki silmänsä ja pysyi rauhallisena väliaikaan asti.
Mutta sitten tämä teini-ikäinen! Melkein sydäntä särkevää oli takaviistosta seurata hänen suoranaista tuskaansa oopperaillan edetessä. Nuori mies kyllä selvästi yritti parhaansa, varsinkin esityksen alkupuolella. Välillä katse seurasi lavan tapahtumia, välillä se haki korkealla näyttämön yläpuolella olevan tekstityslaitteen valokirjaimia, mutta kyllä suurin osa ajasta meni kuitenkin jonkinlaisen sijaistoiminnan kehittelyyn. Tuskinpa koskaan aiemmin olen todistanut puolentoista tunnin aikana niin montaa erilaista istuma-asentoa, mitä tämä nuorukainen minulle tarjoili. Visuaalisesti eräs mielenkiintoisimmista koettiin silloin, kun hän nosti oikean kätensä korkealle päänsä yläpuolelle ja päästi sitten ranteesta kämmenen riippumaan kohti päälakeaan samalla päätään ja koko vartaloaan vasemmalle taivuttaen. Hieman punk-henkinen tukka lisäsi varjokuvan taiteellista vaikutelmaa merkittävästi!
Kyllähän minä sitä oopperaesitystäkin seurasin ja siitä nautin, ilman muuta. Ihan koko huomioni ei suinkaan mennyt edellämainitun perheperformanssin ihailuun. Ja minähän sitä paitsi olen niin perusauditiivinen ihminen, että jos se, mitä korvien kautta vastaanottaa, on hyvää ja nautinnollista, ovat kelpo oopperaillan elementit jo riittävästi kohdallaan. Ja on myös todettava yksikantaan, että mitään sen suurempia korvinkuultavia häiriöitä kyseinen nelikko ei illan puolikkaan aikana aiheuttanut.
Puolikkaaksi tuo ilta todellakin tälle kvartetille jäi, toisen näytöksen alkaessa huomasin mainitut paikat tyhjiksi. Ehkä parempi niin: parempi äidille, parempi perheen miesväelle, kenties parempi myös meille muille samassa katsomonosassa istuneille.
Oletettavasti kyseessä oli ns. erilainen ilta kyseisen perheen viikko-ohjelmassa, ainakin tämä oli erilainen oopperakokemus minulle. Toivottavasti kyseessä ei kuitenkaan ollut poikien kohdalla se kuuluisa kahden oopperan kokeminen yhtäaikaisesti: ensimmäisen ja viimeisen.
