Tunteiden näyttämöllä Rigoletto, osa 2 (Leevi Räsänen)

Olen Leevi Räsänen ja pidän oopperablogia uutuusproduktio Rigoletton valmistumisesta aina kesäkuun alusta kenraaliharjoitukseen saakka.

Kuulumisia kesäkuun harjoituksista

Kesä on monella vasta alussa, mutta oopperaharjoituksissa ollaan jo pitkällä. Joka päivä Olavinlinnassa, Talvisalon koululla, XAMK:in tiloissa, Samiedulla sekä OKL:llä harjoitellaan eri kokoonpanoilla eri kohtauksia eri oopperoista. Tekijöilleen taiteen tuottaminen on työtä: välillä pohdin, kyllästyvätkö he koskaan? Tuleeko esimerkiksi monia kertoja Rigoletton ja Falstaffin nimiroolia tehneelle Kiril Manoloville koskaan motivaatiohukkaa, vai onko työ joka kerta yhtä antoisaa ja upeaa? Tuskinpa oopperalaulajat muuten tähän työhön olisivat ryhtyneet. Esiintyminen on yksi voimaannuttavimmista ja ainutlaatuisimmista asioista, mitä tiedän. Jo muutamien kymmenien katsojien kokoiselle yleisölle nostaa adrenaliinin pintaan ja antaa voimaa jatkaa taiteen tekemistä, mutta vielä kun katsomoa täyttää 2000-päinen väkijoukko ja lopulta puitteina on vanha keskiaikainen linna, voin vain kuvitella kuinka hienoa lavatähtenä on olla. Tällaiseen kokemukseen pientä kosketuspintaa saavat jo näyttämöavustajat, joista useimmat ovat paikallisia nuoria. Vaikka joukossa on monenlaista porukkaa - osalle oopperassa avustaminen on kesätyö muiden joukossa  - niin osalle kuitenkin se saattaa olla ensimmäinen kosketus pitkäaikaiseen haaveeseen parrasvaloissa, oli näkymissä sitten ura tanssin, musiikin tai teatterin saralla.

Olin seuraamassa Rigoletton harjoituksia mm. 9. kesäkuuta harjoitusperiodin ollessa vielä melko alussa. David McVicar oli jo täydesssä vauhdissa ohjaamassa tanssijoita ja Gildaa (Mari Rantala). ”You hate Rigoletto!” hän karjuu; Tunteita ei näyttämötyön lisäksi säästellä ohjauksessakaan, mikä sinällään käy järkeen. Miten rakennettaisiin tunteiden paloa näyttämölle, ellei ohjaaja omalla esimerkillään näyttäisi, mitä hakee? Ohjauksessaan hän muutenkin usein asettuu ikään kuin esiintyjien sijaan lavalle simuloimaan heidän toimintojaan, jotta esiintyjät itse voisivat helposti ymmärtää mitä haetaan. Tanssijoita venytetään Rigolettossa äärirajoille: he esiintyvät niin vampyyreinä kuin raivoisina, kiihtyneinä eläiminäkin.

Usein symboliikka on oopperaohjauksissa, -lavastuksessa ja -puvustuksessa läsnä jollain tapaa enemmän tai vähemmän. Tässä ohjauksessa niin tanssijat kuin kuorolaisetkin luovat liikkeellään, äänillään ja toiminnallaan ikään kuin toisen kerroksen koko tarinaan: he viestivät roolihahmojen tunteita ja pelkoja, henkilöiden välisiä suhteita ja ylipäätään vahvistavat kussakin tehtävässään eri roolihahmojen toimintaa. Välillä liikuntasalissa tapahtuvia harjoituksia seuratessa tuntuu, että lavaäänet ja tanssijoiden villi läähätys, nauru tai riekunta peittävät alleen kaiken musiikin, mutta Olavinlinnan näyttämöllä akustiikka tukee laulua ja orkesteria niin hyvin, että muu häly enimmäkseen kaikkonnee korkeiden muurien suojiin.

Lavalle kaikki eri tilat luodaan lavasteina olevien puolikaariseinien avulla. Näitä pyörillä liikkuvia seiniä käännellään ja väännellään eri muodostelmiin eri kohtauksissa ja täytyy vain ihailla lavastajien työtä tässä. Ei ole helppoa luoda lavaratkaisua niin monissa eri paikoissa tapahtuvaan kolmetuntiseen spektaakkeliin, jossa katsojille pitäisi olla melko löyhälläkin oopperantuntemuksella selkeää, missä eri paikoissa kohtaukset tapahtuvat. Tässä ollaan Olavinlinnassa mielestäni lähes poikkeuksetta onnistuttukin; sen ovat osoittaneet useat legendaariset lavastukset, kuten Oopperajuhlien Macbeth, Aida ja Carmen.

                      
Viikkoa myöhemmin ollessani harjoituksia katsomassa, oli liikuntasalin seinälle ilmestynyt valokuvia lavasteista Olavinlinnan näyttämöllä. Muurit ovatkin kolme kertaa näitä muureja korkeampia! Olin äimistynyt ja nyt todella odotan, miltä lopullinen versio Rigolettosta valoineen ja kaikkine pukuineen tulee näyttämään.

Kaikissa harjoituksissa apulaiskapellimestari ei ole paikalla ja silloin hänen roolinsa ottaa harjoituspianisti, joka antaa laulajille tärkeimmät iskut. Siis vielä sen lisäksi, että hän koko ajan soittaa ja myös välillä laulaa puuttuvia rooleja. Silti harjoituspianistit saavat harvoin tunnustusta julkisuudessa, vaikka ilman heitä ei harjoituksista yksinkertaisesti tulisi mitään. He ovat yksi niistä lukuisista paloista, joita koko oopperaproduktion taustalle kuuluu, mutta joista suurin osa katsojista ei tiedä tuon taivaallista. He tuntevat oopperat ja kielet, joilla lauletaan, mutta niin kyllä tuntevat ohjaajatkin. David sanoo ohjanneensa Rigoletton 4 kertaa, joten ei ihme, että hän muistaa libreton lähes kokonaan ulkoa ja välillä jopa laulaa mukana.

15. päivä harjoituksia seuratessani muutenkin touhua ja tohinaa oli melko lailla enemmän, ja meininki aivan erilainen kuin silloin viikkoa aikaisemmin. Tulin paikalle vain pari minuuttia ”myöhässä”, mutta salissa harjoitukset olivat jo täysillä käynnissä, kun hipsin varpaillani salin reunaa myöten etsimään itselleni istuinsijaa. Näinkin lyhyessä ajassa kaikki kuulostaa ja näyttää jo paljon sulavammalta. Teosta tuntien voin laulun seasta mielessäni jo kuulla koko suuren orkesterin eri instrumentteineen. Nyt harjoituksissa on mukana myös nimiroolin laulaja, viime vuonna Falstaffin nimiroolia oopperajuhlilla laulanut Kiril Manolov, lieköhän juuri hänestä tullut koko työryhmälle uudenlaista energiaa.

Koko ajan enemmän huomaan, kuinka erilaisia oopperat voivat eri ohjaajien, koreografien, lavastajien ja kapellimestareiden käsissä olla. Eihän Verdin partituurissa lue mitään tästä lavalla tapahtuvasta! Usein nimiroolien ja muiden suurten ja tunnettujen roolien laulajat saavat lavalla kapellimestarin ohella suurimman kunnian ja kiitoksen - minun mielestäni myös ohjaajaa ja apulaiskapellimestaria, sekä harjoituspianistia että kaikkia muitakin taustajoukkoja tulisi kiittää vähintäänkin samalla mitalla. Tosin eihän kukaan näistä taiteilijoista tätä työtä tee ainoastaan maineen tai kunnian takia, vaan kutsumuksesta ja intohimosta.

Vuorossa on II näytöksen Rigoletton kuuluisa sisääntulo: ”La rà, la rà, la la…”. Jäädyn hetkeen kuuntelemaan tuota täyteläistä ja uhkaavaa jylinää joka tämän miehen keuhkoista lähtee: ei häntä turhaan kehuta ja sen tiedän jo viimevuotisen Falstaffinkin perusteella. Kiinnitän nyt huomiota erityisesti myös lavasteisiin, joiden pintarakennetta aikaisemmin pohdin. Kaikki on taidokkaasti ja todella aidontuntuisesti käsitelty ruosteisen metallin näköiseksi, vaikka oikeasti lavasteet ovat jotain paljon kevyempää. Erityisen aidoilta näyttävät pöytien ja tuolien jalat, kuten kuvasta näkyy. Kokeilematta pintaa itse, ei sitä voisi erottaa aidosta. Vaikkei suurelta Olavinlinnan lavalta perimmäisiin penkkeihin kaikkea täydellisesti näekään, on silti tärkeää, että lavasteet ja puvut ovat laadukkaita; Tiedän itsekin, että etupenkistä yksityiskohdat voi aivan toden teolla erottaa.

Ennen oopperajuhlien alkua ehdin todennäköisesti seuraamaan enää muutamia harjoituksia, mutta juuri loppupään pääharjoituksia ja kenraaliharjoituksia todella odotankin; hienosäätöä ja täydellisyyttä hipomista. Pian alkavat jo minunkin työni oopperajuhlilla, tuntuu ihanalta palata Olavinlinnaan töihin. Monilta linnassa eri tehtävissä työskennelleiltä ystäviltäni olin kuullut jo ennen viime kesää - ensimmäistä kesääni Olavinlinnassa töissä - kuinka hyvä meininki töissä on, ja millainen pieni yhteisö Oopperajuhlien rakentajien ympärille aina kesäsesongiksi muodostuu. Tästä olen täysin samaa mieltä: parempaa kesätyöpaikkaa en juuri osaisi kuvitella.

Mukavaa oopperakesän alun odottelua ja musiikin iloa toivottaa

Leevi

P.S. Tavataan oopperoiden väliajalla Olavinlinnan yläterassilla!