perjantai 13. kesäkuuta 2014

Kaksi kaljupäätä ja muita nilkkejä (Olli Tuunanen)


Koit Soasepp ja Aki Alamikkotervo.
Säätyyppi muuttui Savonlinnassa dramaattisesti vuorokaudessa. Kun eilen aamulla Olavinlinnassa pärjäsi mainiosti lyhythihaisessa paidassa, tänään on tarvittu ylle villaa ja nahkaa sekä hansikkaat käsiin. Hyvä muistutus siitä, että Savonlinnaan tullessa, kuten muuallakin kesä-Suomessa matkustaessa kannattaa etukäteen ottaa selvää, millaista keliä mahtaa olla luvassa.

Oopperaharjoituksia viileämpi sää ei tietystikään hidasta yhtään. Vuosien varrella linnatyöntekijät ovat tottuneet kaikenlaisiin säihin ja lämpötiloihin. Konkarit osaavat tilanteeseen varautua ja siitä ymmärtävät ensikertalaisia myös varoittaa.

Tänä iltana lavalla on vain miehiä ja, Tommi Hakalaa lukuunottamatta, minulle ihan uusia miehiä tässä produktiossa (oikeasti osin ihan tuttuja, entisiä oopperajuhlakuorokavereita, jopa). Harjoitellaan oopperan ehkä koomisinta kohtausta, jossa aiheensa puolesta ei itse asiassa ole mitään huvittavaa; valmistaudutaanhan siinä tuhopolttamaan Unton talo ja joukkomurhaamaan koko sen väki.

Tommi Hakala.
 Aulis Sallinen on luonut teoksessaan karmivaa kontrastia musiikin kevyen keinuvuuden ja libreton tekstin välille. Eihän tämä toki mitään ainutlaatuista oopperaperinteessä ole. Vaikkapa Murhaajien kuoro Verdin Macbethissa on mitä hilpeintä mieskuorolaulua, jos vain musiikkia kuuntelee. 

Aki Alamikkotervo ja Koit Soasepp.

En tiedä onko sattumaa, vai esim. ohjaajan toive, mutta murhajoukon nilkeimmät (nilkki-sanaa libretisti Sallinen käyttää tässä kohtauksessa useasti) hahmot, Aki Alamikkotervon Metsästäjä ja Koit Soaseppin Tiera ovat kuin kaksoset. Eivät identtiset ja kaliiberiltaan ihan eri kokoluokkaa, mutta habitukseltaan niin kovin samanoloiset: pienempi vanttera kaljupää ja suurempi vanttera kaljupää. Mikä mainio kaksikko! 

Christian Juslin ja Nicholas Söderlund.
Pitkän ja pätkän välissä ovat sitten 1. ja 2. mies, murhajoukon suomenruotsalaiset vahvistukset Christian Juslin ja Nicholas Söderlund. Tämä kohtaus ei ole helppo, ei aiheeltaan, eikä laulullisesti, mutta urheasti mieskvartetti ja Tommi sitä uudelleen ja uudelleen käyvät läpi. Huomaa, että tätä ei vielä ole ehditty kovin montaa kertaa harjoitella, Kari Heiskanenkin hakee vielä tulkintaansa, niin miesten asemia Olavinlinnan leveällä lavalla kuin toiminnallisia aksenttejakin. Aika fyysiseksi on kohtaus menossa... No sellaiseksihan se miesporukassa nyhjääminen joskus menee.

Koit Soasepp, Aki Alamikkotervo, Christian Juslin ja Nicholas Söderlund.
Jaaha, nyt lavalle tuli kuudeskin mies. Ville Rusasen Kimmo, joka kesken murhasuunnitelmien tuo Kullervolle viestin isän, äidin ja siskon kuolemasta. Tunnelma muuttuu totaalisesti. Vaikka lopulta kuoron laulama kuolonhymni nyt kuuluukin vain Hans-Otto Ehrströmin pianosta, sen teho on huumaava. Minulle sen lopullisen tunnelman kuvittelu on tietysti aika helppoa, olenhan kuullut kyseisen kuoro-osuuden niin monasti Matti Hyökin harjoittaessa Savonlinnan Oopperajuhlakuoroa talvikauden harjoitusleireillä.

Upeaa musiikkia, mestarin kynästä (Sallinen taitaa kirjoittaa partituurinsa vieläkin käsin nuottipaperille?), ilman muuta! Ei millään malttaisi odottaa, että pääsee elämään valmiin kokonaisuuden, aistimaan kokonaiselämyksen kaikilla aisteilla niin, kuin vain Olavinlinnassa pystyy.

Mutta vielä odottaa pitää. Kuoron, orkesterin, pukujen, maskeerauksen ja lavavalaistuksen mukaantuloon on vielä aikaa. Kullervon matka on vielä ihan alkutekijöissään. Ja oikeastaan hyvä niin, koska ainakin minulle juuri tämä vaihe uuden oopperaproduktion tekemisessä on se kaikkein kiinnostavin ja myös palkitsevin. Kokonaisuus syntyy pikkuhiljaa, pala palalta, joka päivä jotenkin muuttuen. Selvää on kuitenkin se, että todellinen oopperaelämys on syntymässä Olavinlinnan lavalle, jälleen kerran.

Kuin tämän ajatuksen vakuudeksi Tommi Hakala huutaa (tai siis laulaa upeasti täydellä äänellä, kuten vain The Singer of the World pystyy) juuri tätä kirjoittaessa lavalla kostoa niin vertahyytävän kauniisti, että täällä A-katsomon takarivilläkin sen tuntee iholla. Tämän tunteen voi kokea vain Olavinlinnassa, Savonlinnan Oopperajuhlien kotipesässä. Ilman muuta olen etuoikeutettu, kun saan olla mukana kaikessa tässä: On tämä hienoa elämää!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti